Masentava maailma

Back in business

2012-01-19T04:12:00.001+02:00

Noniin, täällähän on muuttunut koko systeemi sillä välin, kun olin poissa. En suinkaan ryöminyt sängyn alle kuolemaan, joutunut pyöreään pehmustettuun huoneeseen saatikka pokannut lekurilta niin hyvää reseptiä, että se olisi pitänyt minut kiireisenä, kaiken tämän ajan, jonka olette istuneet näyttöjenne edessä, vain ja ainoastaan odottaen, kuulevanne taas minusta.Joten, tässä se tulee. Tänään on uuden onnellisen parisuhteeni kolmas kuukausipäivä. Aika on mennyt niin siivillä, etten ole ehtinyt kotikoneella istumaan, siksi päivitänkin vasta, kun olen jo roudannut läppärini valtaamaan osan tyttöystäväni ja tulevan avovaimoni, sohvapöydästä.Nyt on kyseessä sellainen nainen, jonka kanssa haluan asettua aloilleni, toivottavasti ikuisesti. Olemme puhuneet yhteenmuuttamisesta, jopa aikataulua sivuten. Menemme kihloihin, kunhan se on seuraava askel ja luonnollista myös lähipiirimme mielestä. Lupaukset on annettu suullisesti, vaikka nimettömät odottavat vielä symboleitaan, jatkeeksi riipukselle, jonka ripustin naiseni kaulaan samoihin aikoihin, kun päivitin facebookkiin parisuhdetilani. En ole ikinä ollut näin varma mistään.On mahtavaa, kun on yhteiset kiinnostuksenkohteet ja samankaltaista elämänkokemusta. Kun ei tarvitse välttämättä edes sanoja, asiat vaan lutviutuu. Missä suhteessa olenkin kuvitellut eläneeni aikaisemmin, se ei ole verrattavissa nykyisyyteen. Siitä en voisi olla enempää tyytyväinen.Ja iloksenne vielä kerran: ELÄMÄ ON IHANAA!

Hyödytön ja uneton

2011-11-25T01:59:00.003+02:00

On todellakin liian aikaista sanoa, ettei töiden loppuminen tuntuisi missään. Välillä jaksan ajatella, että saan tässä nyt tilaisuuden tehdä jotain muuta, välillä minulla on niin ikävä takaisin töihin, että itken. Kyllä, näin teen. En kai ole koskaan väittänyt olevani mitenkäänpäin normaali, vai olenko? Luoja, että siinä paikassa on vuosien varrella vietetty ihan helvetillisiä hetkiä. Mutta sitten on ne hyvät muistot myös, jotka painavat vaakakupissa huomattavasti enemmän. Tapahtui mitä tapahtui, olen ikuisesti kiitollinen menneistä vuosista työkavereilleni, joista suuri osa tulee säilymään elämässäni, ystävän ominaisuudessa, toivottavasti vielä pitkään.

Sitten olisikin selvitettävä se dilemma, miten ravintolatyöntekijästä yhtäkkiä ruvetaan normaalikansalaiseksi. Sekin olisi huomattavasti helpompaa, jos tällä normaalikansalaisella olisi jokin muukin funktio, kuin facebookin tilapäivitysten laatiminen. En ihan rehellisesti sanottuna ole koskaan elämäni aikana ollut näin kauaa täysin hyödytön. Mitä pidempään makaan tässä hyödyttömänä, sitä hyödyttömämmäksi rupean. Eikä minkään hyödyllisen tekeminen enää edes kiinnosta. En jaksa miettiä mitä isona tekisin, en mennä työkkäriin, en palauttaa työvaatteitani, vaikka pyydetty on. En vaan kerrassaan saa aikaiseksi yhtään mitään.

Fysioterapiaan olisi pakko hakeutua, mutta alkaa tuntua myös siltä, että "se mukava sairaanhoitajakin" saattaa nähdä minua lähitulevaisuudessa. En kyllä nyt yhtään keksi miten se minua auttaisi, mutta kaipa tuo olisi hyvä käydä sielläkin vähän turisemassa ja toteamassa, etten suinkaan ole ainut hyödytön osapuoli siinä hoitosuhteessa. Olisipa muuten mukavaa, kun menisin paikalle ja nyt vuosien jälkeen, työntekijä sillä jakkaralla olisikin vaihtunut. Mutta ei minulle vaan tapahdu sellaisia asioita, ellei tämä uusi tyyppi olisi sitten vielä hyödyttömämpi.

Unettomuus vaivaa nyt oikein tosissaan. On se hyvä, että on lääkkeet sekä unenlaatua parantamaan, että varsinaisesti unta antamaan, eivätkä kummatkaan toimi alkuunkaan. Viimeyönä en nukkunut ollenkaan mutta ajattelin, että jaksan silti lähteä kaupungille, toisin kävi kuitenkin. Joskus puolenpäivän jälkeen olin niin heikossa hapessa, ettei ollut muuta vaihtoehtoja kuin ottaa laiton määrä lääkkeitä, vetää pipo silmille ja odottaa unta. Ilmeisesti siis lääkkeetkin pitää uusia, koska näillä keinoin lottoan viimeistäään kevääksi paikan katkolle.

Jotta kaikki ei olisi liian mukavasti, olen taas alkanut saada päänsärkyjä ja näköhäiriöitä, sekä silmän liikuttelukipua. Nyt ollessani hyödytön muutenkin, yritän vain olla huomaamatta koko asiaa ja keskittyä muihin ongelmiin. Nyt jos hermo on tulehtuakseen, niin menköön sitten kunnolla. Olisi äärimmäisen vaikea uskoa, että kortisonilla enää selvittäisiin, enkä suostuisi sitä kyllä enää ottamaankaan, koska tehot ovat viimeaikoina olleet mitä ovat, ja nyt tiedän, että on toinenkin vaihtoehto. Pitää vaan osua oikealle lääkärille.

Kaiken tämän ikuisen kriisin, jota myös elämäkseni kutsutaan, keskellä tapahtuu myös positiivisia asioita. Joku tässä taannoin sai minut nousemaan sängystä, ulos suureen maailmaan ja katselemaan taas ympärilleni. Pitäisiköhän tuosta nyt syyttää kapeaa näkökentää ja kognitiivisia ongelmia, kun niin katse kuin ajatuskin jumiutuivat sinä päivänä tähän yhteen ihmiseen. Jos jalkani eivät olisi niin pirun raskaat, niin leijuisin puolisen metriä ilmassa.

Ajatustyötä

2011-11-19T03:41:00.003+02:00

Onkohan liian aikaista sanoa, että vitut töistä, se sattuu aikansa, mutta onhan tässä vielä elämää elettävänä. Tavallaan olen saanut uuden tilaisuuden, tehdä jotain merkittävämpää ja opiskella jotain, mikä todella kiinnostaa. En todellakaan lupaa olla nurisematta elämän epäoikeudenmukaisuutta jatkossakin, mutta tänään elämä hymyilee taas.

Ensinnäkin sain siivottua asuntoni, ihan omin voimin. Vielä kun jollain lihaksilla ensiviikon aikana punnerran kissanhiekkasäkin sisään tuosta takapihan lemmikkieläinliikkeestä, niin voin melkein sanoa tulevani toimeen omillani. Siivoaminen nyt ei ole ainut syy mikä laittaa tytön hymyilemään, mutta siitä nyt ei toistaiseksi enempää.

Tänään keskityn panikoimaan äitini huomista vierailua kaupunkiin. Tämä on ehkä kaikenkaikkiaan kolmas kerta, koko täällä asumiseni aikana ja ihan ensimmäinen sitten viimeaikaisten välienselvittelyjen. Olen ollut kirjaimellisesti paniikissa, vaikka siihen ei ole ollut mitään syytä. Tuskin se minua elävältä syö ja haluan muutenkin uskoa, että käyttäydymme kaikki korrektisti. Pelottaa vaan, että itse yritän ottaa puheeksi jotain, mikä ei ole suotavaa, koska minun kieltämättä tarvitsisi puhua siitä. Ehkä ainut keino päästä puhumaan siitä, on ottaa seuraavalla sairaalareissulla hissi kutoskerrokseen, yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle ja mennä tapaamaan "sitä mukavaa sairaanhoitajaa".

Ajattelin ottaa vähän ajatteluvapaata ja lähteä kaverin luo Jämsään. Emme ole nähneet sitten vuoden 2004 ainakaan, jos oikein muistan. Mutta kun elämä heittää takaisin lähtöruutuun, voi yhtähyvin lähteä liikkeelle niiden samojen ihmisten saattelemana kuin silloin aikoinaan.

Ja niiistä ihmisistä tulikin mieleeni, että ystäväni Niilo (lähes säännöllinen blogivieras siis) reissaa tällä hetkellä jossainpäin Yhdysvaltoja ja minulla on niin kova ikävä. Ei niin, etten pärjäisi ilman, minähän lupasin, mutta kaiken tämänkin olisin niin mieluusti käsitellyt hänen kanssaan. Jotta kun tämän siellä jossain luet, niin koitahan ämmä vaan painella ympäri maapalloa, miä pärjään varsin hyvin ilmankin :D.

Stressi

2011-11-15T23:38:00.003+02:00

Tänään oli taas Tysabriaika. Sen lisäksi tehtiin taas kuntotestit, liittyen viimeistä edeltävään kunnon romahtamiseen. Ei merkittäviä parannuksia. Ehkä jopa merkittäviä huonontumisia, mikä ehkä selittyy sillä, ettei relapsi ollut vielä huipussaan, kun testit viimeksi tehtiin. Jokatapauksessa valtava, niin tutuksi käynyt, epäonnistumisen tunne. Tapasin taas neurologia, joka ilmeisesti nykyisin on hoitava lääkärini. Ja hupsista, yht'äkkiä keskustelen sosiaalihoitajan kanssa koulutusvaihtoehdoista. Sairaslomaa mitättömät kolme kuukautta ja risat, katsellaan sitten lisää.

En ollenkaan tiedä mitä haluan isona tehdä. Tai on minulla ajatus, mutta tuntuu, että niitä pitäisi olla vähän enemmän kuin yksi. Mitä jos haen kevään yhteishaussa kouluun, enkä pääse? Olen hukannut vuoden tai puoli vuotta... Minulle on juuri annettu yli kolme kuukautta lomaa, mutta en ole ikinä ollut näin stressaantunut. Muutenkin on sellainen tappiomieliala, aivan kuin siirtäisin tällä vain väistämätöntä muutamalla vuodella. Kyllä alkaa kissan kiipeilypuu köysikoristeineen näyttää houkuttelevalta.

Tällähetkellä olen vihainen, en tiedä kenelle. Puren hammasta niin, että poskiin sattuu. (Tätä kirjoittaessani sain mielikuvan ihmisestä, jota luultavasti muistutan. Täytyy ehdottomasti lakata olemasta vihainen.) En ollenkaan yllättyisi vaikka pääni vain räjähtäisi, ihan tuosta noin.

Tulevaisuuden suunnitelmia ja menneisyyden haamuja

2011-11-08T00:56:00.006+02:00

Tänään alkoi taas uusi rupeama kortisonin parissa. Jos jatkan samaa vauhtia vuoden alusta loppuun, niin kasassa olisi pian kaksikymmentä satsia vuodessa. Ehkä en aseta sitä tavoitteeksi kuitenkaan.

Olen tosissani alkanut miettiä uudelleenkoulutusta, ammatillisen kuntoutuksen piirissä. Alavalintakin olisi niin selvä, jos pystyisin vaihtamaan kaupunkia, mutta koska koko elämäni on kääntynyt kokolailla päälaelleen, en ole valmis siihen. Nyt harkitsen vakavasti yhteisöpedagogian opintoja, koska täälläpäin ei pääse journalismia opiskelemaan. Ajattelinkin piruuttani keväällä hakea, vaikka sitten kuntoutuisinkin vielä nykyiseen työhöni, niin siinähän saisi vuoden aikaa ajatella vaihtoehtoja. Ja jos homma kuseekin, niin ainakin tietää seuraavana vuonna mihin on ryhtymässä.

Luopumisen tunne on valtava kokoajan, rakastan työtäni, mutta näillä näkymin siihen kuntoutuminen tuntuu mahdottomalta. Mielessä pyörii myös mahdollinen laitoskuntoutusjakso, en vaan usko, että tällä EDSS-asteella se olisi mahdollista. Ainahan voi yrittää. Ehkä siellä saisi myös eväitä tulevaisuuden pohtimiseen.

Jokatapauksessa, tämän pulssin jälkeen, alkaa ankara lihaskuntotreeni kotioloissa. Lupaan sen nyt julkisesti, niin saan ehkä itseni ylös myös suorittamaan.

Kaksi viikkoa sängyn pohjalla on tehnyt ihmeitä kestävyydelle, jopa istuminen on rankkaa treeniä. Siispä ensin rääkkään jalkani siihen kuntoon, että jos en enää kävele korttelia pidemmälle, siihen on muukin syy, kuin MS-tauti. Muu kroppa kuntoutuu, kunhan jaksan ylläpitää sosiaalista elämää, luotan siihen. Vaikka eipä tuo pahaa tekisi vähän lihaskuntoa vahvistaa muuallakin, aloitan kuitenkin ongelma-alue nro ykkösestä. Kun nyt jaksaisi oikeasti edes kävellä. Tätämenoa minulla on meinaan oikeanjalan varpaiden paikalla räpylät.

Nyt on vähän itsekeskeinen fiilis, mikään ei oikein kiinnosta. Äidistäni ei kuulu vieläkään, vaikka näennäisesti asiat sovimmekin. Tytölläni on taas epäsosiaalinen vaihe, ainakin minua kohtaan kai. Ymmärrän kyllä täysin, olenhan itsekin ihan sekaisin. Ja Niilo se vaan reissaa Jenkeissä, olen niin iloinen hänen puolestaan. Jos jotain hyötyä pitää sekavasta perhetilanteesta repiä, niin ainakin se on lähentänyt minua ja siskoani. Velipoikaa on niin ikävä toisinaan <3.

Ihan huippua!

2011-10-29T03:33:00.001+03:00

Ostin uuden puhelimen piristääkseni mieltäni. Tämä on kokeilu blogata tällä näppärästi mukana kulkevalla ihmevehkeelläni. Ja tuntuu toimivan, mikäli saatte jotain luettavaa aamuksi.

Perhoset ovat taas täällä, juuri kun olin luovuttamassa. Herranjestas, etten muistanutkaan kuinka korkealla sitä oikein voi leijua, jos tarve vaatii. Tämä tyttö on taas ihan sekaisin.

Koira on nyt niin jumalattoman kaunis, että kehtaan ehkä päästää sen treffeille, työkaverini kanssa, joka ehkä hakee sen ulos huomenna. Hienoa, että edes koiralla on sosiaalista elämää. Se ei ole lihava ja käyttäytyy varsin mallikkaasti, vaikka eräät lähteet muuta väittäisivätkin.

Kissani ovat jo varmaan viikon verran käyneet ruokavarkaissa keittiön yläkaapilla. Nirsot paskiaiset eivät kelpuuta markettisapuskaa, jota hätätilanteessa ostin, vaan ovat syöneet itsensä Royal canin-pussin kyljestä läpi. Kyllä meinaan ärsyttää kun tästä sängystä suoraan näen, miten hännät roikkuvat ovenraosta, kissojen siellä "salaa" ruokaillessa.

Koiramaisia asioita

2011-10-27T02:52:00.002+03:00

Olipas pirun mukava ilta tänään. Kävin ystävän luona kesänlopettajaiskemmakoissa, missä osallistujamäärä oli pieni mutta sitäkin tasokkaampi. En olisi jaksanut lähteä ollenkaan, mutta eräs työkavereistani potki minut ylös ja lupasi lähteä heti viemään minua kotiin, jos siltä tuntuu. Loppujen lopuksi jaksoin kauemmin kuin tämä ystäväni. Mitä nyt jaloista huomasi, että kävellen en olisi sieltä pitkälle päässyt.

Jopa automatkalla kävimme keskusteluja, lähinnä koirista, ja oli kyllä hauskaa. Tämä kuskini on siis myös terrieri-ihminen henkeen ja vereen, joten meillä on paljon puhuttavaa näistä "lapsistamme".

Huomenna rakas turilaani tulee siis kotiin ja saan viedä sen trimmiin. Ensiviikolla aion laittaa kaverit lunastamaan lupauksensa, eli viemään meidät koirapuistoon, sekä laittaa nämä pari kaveria koiran kanssa lenkkeilemään. Miettivätpähän seuraavaksi kaksi kertaa, ennenkuin avaavat suunsa. Sain muuten taas uuden koiranulkoilutustarjouksen, ihania työkavereita minulla. Pojasta on tulossa vissiin koko työpaikan koira.

En vaan suostu, en suostu...

2011-10-26T03:28:00.002+03:00

Vielä ollaan elämänreunassa kiinni, ainakin toistaiseksi. Sijoitin koiran hetkeksi ex-miehelle, että saan käyttää vähät voimavarani jonkinlaiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen. Niin säälittävää kuin se onkin, olen siis roikkunut pari päivää työpaikallani, kahvia juoden ja ristikoita täyttäen. Pieni pala arkea minulle siis. Koira tulee kotiin torstaina, jolloin saan myös viimein vietyä sen trimmiin, vaikka oikein hävettää, kun se on niin takussakin. Minulla on jo ikävä sitä. Kun se ei ole pitämässä kissoja kurissa, täällä on hirveät taistelut käynnissä. Noinkohan se pettyy kun joutuu tänne takaisin. Työkaverini lupasi ottaa sen mukaansa lenkille ja toinen sellainen lupasi viedä meidät autolla koirapuistoon. Mahtavia ihmisiä.

Olotilani ei ole muuttunut mihinkään. Tai siis ainakaan parempaan. Nyt päänsärkyni ovat palanneet ja silmissä on myös liikuttelukipua, joten tarkkailen neuroottisena näköäni. Sairaslomaa sain kaksi viikkoa ja sitten katsellaan (toivottavasti kirjaimellisestikin) mitä sitten tehdään. Neurologini mainitsi kuitenkin mahdollisuudesta kokeilla plasmafereesiä, eli plasman vaihtoa, mikäli terveydentilani vielä kerran romahtaa. Kyseessä on ilmeisesti melko harvinainen hoitomuoto MS-potilaiden parissa. Mitäpä tässä ei kokeilisi?

Tyttö josta kirjoitin aikaisemmin, otti vähän omaa aikaa. Odottelen nyt sitten, että hän on oman ajatustyönsä suorittanut. Voisinpa pitää omat ajatukseni paikallaan sillä välin. Hiljaisuus on ehkä pahinta mitä tiedän. Paskat uutiset kestän kyllä mutta epätietoisuus vie järjen.

Tämä on ollut ensimmäinen vuosi pitkiin aikoihin, kun en ole ollut masentunut. Masennukseni ei siis ole ainakaan pahasti oireillut, vaikka huonoja hetkiä on toki ollut. Korjatkaa jos olen väärässä. En voi olla miettimättä, että tuolla jossain pilven reunalla istuu joku heppu, joka miettii mielessään: "Kappas, sehän hymyilee. Tarvinee lisätä vähän vettä myllyyn." Kuinka paljon ihminen jaksaa? Kuinka monta vastoinkäymistä täytyy voittaa, että saa edes palan rauhaa? Saiskohan sen kanssa neuvoteltua diilin? Että jos nyt vielä kerran, menköön vittu näkö, käydään Kuopiossa teholla, jos saan sitten olla taas edes osa omasta itsestäni. Olen hyvin kypsynyt ja viime viikko oli psyykkisesti todella rankka mutta minähän en vittu suostu masentumaan, en suostu! Voin olla hetkittäin synkkä ja viljellä huumoria mikä pelottaa ihmisiä, mutta en masennu.

Tällaista tämä nyt sitten on

2011-10-23T02:54:00.002+03:00

On ollut varsin mielenkiintoiset muutama päivä. En ole tehnyt mitään. Makaan sängyssä ja mietin tekemättömiä töitä, mutta en jaksa kuin laskea minuutteja seuraavaan kertaan, kun pitää käyttää koira lenkillä.

Jos tämä elämä jatkuu tällaisena, niin voin kuvitella, miten joku jossain joku kaunis päivä ihmettelee, että mihinhän sekin oikein katosi maanpäältä. Tällä hetkellä meinaan tuntuu, että olen pudonnut kuoppaan, josta en pääse ylös. Olisihan tuo loistava vertauskuva myös mielialoilleni, mutta tarkoitan nyt enemmän fysiikkaani. En perkele vaan pääse täältä sängynpohjalta ylös, vaikka yritän. Pissalenkit koiran kanssa, korttelin ympäri, vievät minusta kaiken energian. Joku päivä en enää pääse ohi tuosta mainospostivuoresta, jonka olen määrätietoisesti potkinut sivuun ulosmennessäni.

Huomenna pesen pyykkiä, sen olen päättänyt, koska minulla ei ole enää puhtaita vaatteita sen varalle, että joskus vielä mieleni tekee mennä muuallekin kuin koiran kanssa ulos. Sen varalle, että joskus vielä pystyn muuhunkin. Nyt jopa korttelin kiertäminen laittaa polvet hakkaamaan niin, ettei minulla olisi mitään asiaa kotiin, ilman hissiä. Luojalle kiitos hissistä.

Aivodoping - City.fi

2011-10-22T19:56:00.000+03:00

Aivodoping - City.fi

Tuleepa mieleeni ajat jolloin kokeilin Provigilia. Auttoihan se aluksi, kunnes tulivat itsetuhoiset ajatukset. En ihan heti lähtisi keskittymiskykyäni rukkailemaan uudestaan.

Hukassa

2011-10-20T19:41:00.002+03:00

Viikko on kulunut lähes tiedottomassa tilassa. Olen nukkunut, käyttänyt välillä koiran ulkona, syönyt, katsonut elokuvia ja taas nukkunut.

Kiinnostus elämää ja elämistä kohtaan, on tällä hetkellä suurinpiirtein yhtä voimakas, kuin ruumiini muutenkin. Voisin heitellä tennispalloa seinään 24/7 ja luultavasti viihtyisin varsin hyvin. Elämässäni ei kyllä mikään ole, tai tule olemaan, ennallaan. Jotta saisin taas lähteä mahdollisimman kaukaa; ensin meni parisuhde ja asunto, sitten tuttu ja turvallinen seksuaalinen suuntautumiseni ja nyt saanen määrittää uudelleen roolini työelämässä.

Minulla on vaikka minkälaisia kiinnostuksenkohteita mutta ei pitkäjänteisyyttä tavoitella niistä yhtäkään. Voihan se olla, että tästä vielä toivun, mutta en enää montaa kertaa niin, että ravintola-ala on varteenotettava vaihtoehto. Toki alalla olisi kevyempiäkin hommia, mutta en aio tyytyä murusiin. Miksi en voi nähdä itseäni tekemässä jotain, mikä ei vaadi vuosien yliopisto-opintoja?

No ainakin nyt työstän asiaa, ehkä alitajuisesti enemmän, koska tajunnan tasolla vielä murjotan ja surkuttelen epäoikeudenmukaista elämää ja kurjaa kohtaloani. Kostoksi luen kirjaa ja syön karkkia.

Sairaalapäivä nro 3

2011-10-16T20:38:00.002+03:00

Ei ehkä mikään voittajafiilis, siinä mielessä, että kortisoni ei ole tällä kertaa auttanut yhtään. Ainut helpotus on löytynyt lääkkeestä, jonka suhteen olin tehnyt päätöksen, ettei enää ikinä. Mutta niin sitä tyttö taas syö sanansa, ehkä minulla on siihen oikeus tässä kohden.

Kunto menee siis tasaisesti huonompaan, mutta mieliala on parempi. Ehkä se johtuu siitä, että en tänäänkään tavannut tuota päivystävää neurologia, joka ei eilenkään vaivautunut tulemaan huoneeseen asti, vaan päätti jäädä käytävälle puhumaan asioistani niin, että kuulin mutta en voinut kommentoida. Tai kommentoin kyllä. Huikkasin käytävälle, että saa tulla kysymään jos askarruttaa, kun kuitenkin kuulen. Ei näkynyt miestä ja hoitaja oli todella nolona, neurologin puolesta siis. Eihän tuossa mitään, jos pohdinta olisi kohdistunut joihinkin simppeleihin asioihin, mutta ei. Neurologi ajatteli ääneen kaikki samat asiat, joita olen pyöritellyt päässäni viimeisen vuoden. Miksi ei enää Lyricaa? Ja entäs tämä JC-virus, Tysabri ja PML-riski? Onko potilaan kanssa keskusteltu? Ja loppukommenttina vielä, että se olisi hoitavan lääkärin asia, ei hänen. Kyllä kiehuin raivosta.

Jännä miten tuollaisilla vanhan liiton neurologeilla ei ole minkäänlaisia sosiaalisia taitoja. Toivon, että nämä alalla vähemmän aikaa olleet neurologit, jotka vielä pystyvät asettamaan itsensä ihmisen asemaan, eivät ikinä opi samoille tavoille. Olen jopa päättänyt muistuttaa heitä siitä, kun sopiva tilaisuus tulee. Jopa hoitajat olivat sitä mieltä, että minulla olisi täysi oikeus tehdä valitus potilasasiamiehelle. Ehkä tekisinkin, jos tietäisin, että joutuisin olemaan tekemisissä tuon samaisen kaverin kanssa enemmänkin, mutta tällä kertaa päätin vaan näpäyttää kertomalla, että miksi ylipäätään teen hoitopäätökseni tänäpäivänä yhdessä lääkärini kanssa, enkä enää sokeasti syö jokaista pilleriä mikä määrätään. Siis olisin näpäyttänyt mutta, vaikka eilen kärsin pahoista sydämentykytyksistä ja viimeistä kortisonisatsia jouduttiin todella harkitsemaan, neurologi ei näyttänyt naamaansa huoneessani.

Iltavuoroon tullessaan yksi vakituisista hoitajistani istahti taas sängyn reunalleni vaihtamaan kuulumisia. Samalla käytiin läpi viimeaikaisia tapahtumia sairauteni saralla. Hän ei kuulemma muista, että kenellekään olisi koskaan tiputettu kortisonia yhtä tiheään tahtiin, tällä osastolla siis. Mietimme yhdessä myös huomisen Tysabri-annoksen riskejä siihen nähden, että elimistöni alkaa olla aika kuormitettu. Loppujen lopuksi tuo keskustelu oli tehokkaampi kuin yksikään yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla käymäni keskustelu ikinä. Ei pelota enää, ainakaan niin paljon.

Äsken raahasin itseni tupakalle, hyvin lyhyin askelin, hitaasti mutta epävarmasti. Matkalla vilkaisin päivähuoneeseen, jonka näky sai kieltämättä hymyilemään. Ainakin neljä hoitajaa katsoo Tanssii tähtien kanssa-karsintoja äänekkäästi arvostellen. "Kyl on rankkaa!", huikkasin ohi raahustaessani. Matkalla mietin, että pitäisi kuva saada johonkin artikkelin kylkeen, jossa kirjoitetaan hoitotyön uuvuttavuudesta. Takaisin tullessani en voinut jättää tilaisuutta käyttämättä, vaan pyörähdin päivähuoneessa itsekin. Kerroin mietteeni ääneen, selventäen toki, että tiedän kyllä miten täällä painetaan silloin, kun on tilanne päällä. Olenhan minä itsekin ohjannut asiakkaita toiseen ravintolaan, isomman screenin perässä, saadakseni itse katsoa lätkän MM-ottelun, kuuluisine ilmaveiveineen, rauhassa.

Sähköshokkeja ja suunnitelmia

2011-10-15T07:03:00.003+03:00

Viimeaikaiset postaukseni ovat olleet kovin negatiivisia. Sisällöltään tämä ei juuri paremmaksi pane, mutta mieliala alkaa olla hieman enemmän kohdillaan.

Menin siis eilen kotiin. Matkalla huomasin, että oikea jalka väsyy huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin, lieneekö syynä sitten eilen suoritetut vaatimattomat kuntotestit, joihin kuului siis muutama erilainen motoriikkatesti käsille, sekä puristusvoimat. Jaloille taasen tehtiin yhdellä jalalla seisontaa, josta vasemmalla sain täydellisen minuutin, johon testi automaattisesti loppuu, mutta oikealla jäin 29 sekuntiin. Sen jälkeen suoritin viivakävelyn, ensin oikein- ja sitten nurinpäin. Molemmista sain paremmat tulokset kuin viimekerralla ja fysioterapeuttini äityikin oikein kehumaan hyvää tasapainoani. Olihan se mukava kuulla, mutta verrokkiryhmän tietäen, en ehkä anna sen nousta hattuun. Viimeiseksi tehtiin kuuden minuutin kävelytesti, josta sain siitäkin paremman tuloksen kuin viimekerralla. Ei mikään ihme sekään, koska viimeksi muistan istuneeni matkalla lepäämässä, jotta varpaani nousisivat taas muutaman askeleen. Nyt kävelyni sujui kaiken kaikkiaan hyvin, mitä nyt oikeasta jalasta lähti tunto, nilkasta alaspäin, ehkä puole minuutin kohdalla. Vasta ihan lopussa se kuitenkin alkoi vasta laahata perässä. Tunsin itseni onnistujaksi.

Pysähdyttyäni ensin työmaalla kahvilla, menin viimein kotiin, jossa minua odotti pitkästä aikaa varsin villiintynyt terrieri - noinkohan se oli kuullut, että olin koko päivän yrittänyt järjestää sille hoitopaikkaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Pieni pissalenkki ja raivoisat painit röhkivän sikalelun kanssa, siltikin oli vaikeaa saada aikaa rauhoittua, kun toinen örisee ja painii vieressä.

Illan edetessä kivut lisääntyivät, yllättäen, lääkityksestä huolimatta. Minulla oli ollut omat epäilykseni lääkkeen annostelutahdista ja olinkin pyytänyt varmuuden varalle yhden kotiin mukaan. En kuitenkaan uskaltanut sitä kotona ottaa koska heitehuimaus, joka minulla on Lyrican pahin sivuvaikutus, aina aloittaessa, kasvoi illan mittaan melkoiseksi. Sitten alkoi sähköiskujen ilotulitus. Mitä raajaa sitten vahingossa liikautinkin, mihin suuntaan tahansa, sain jytkyn, ihan kuin sähköpaimenesta. Olin niin lähellä paniikkikohtausta, etten edes muista koska viimeksi, josko koskaan. Minussa kun on tällä hetkellä myös sellainen vika, että tiedostan jalkojeni asennon turhankin tarkasti, kunnes en enää tiedosta niitä ollenkaan ja niitä on pakko liikuttaa, jotta varmistuisin niiden olemassaolosta. Kuulostaa varmaan mielenkiintoiselta jos ei kokemusta ole. Joka tapauksessa kärsin ehkä tunnin, ennenkuin soitin epätoivoisena ja itkien sisarelleni, että koira on pakko saada johonkin, menisin osastolle vaikka taksilla. Sain kuin sainkin sekä koiralle hoitopaikan, että kyydin sairaalalle.

Osastolle saapuessani tottesin hoitajalle, että täältä sentään joku löytää ruumiin jos huonosti käy. Painuin suoraan sänkyyn ja heitin sen toisen Lyrican nassuun. Olo helpotti tunnissa. Yöllä kävin tuttuun tapaan niin ylikierroksilla, etten ole nukkunut sekunttiakaan, mutta kierrokset jatkuvat. Tänään jaksan olla oma itseni ja vain ihan puhtaasti onnellinen siitä, ettei minun tarvitse mennä kotiin kärsimään. Facebookstatukseni keräsi mukavan osanoton ja minulle on tulossa viikonlopun aikana kosolti vierailijoita.

Tytöstäni kuuluu harvakseltaan. Taitaa olla harrastusten ja perheensä parissa. Elän niitä muutamaa tekstiviestiä varten mitä sieltä irtoaa, mutta en istu väliaikaa murjottamassa enää. Kaikella tällä kortisonilla olen uudelleen kaivanut muistiarkistoistani ne opintosuunnitelmat joita tein viimeksi kun näytti siltä, että töihin ei ehkä ole paluuta. Kaivoin ne muistiarkistoista ja kuoppasin. Nyt suunnittelen jo jotain ihan muuta, jotain mitä oikeasti haluaisin tehdä, mutta mihin en oikein usko kuitenkaan, ihan niinkuin nuorena kun halusin toteuttaa itseäni kuvataiteen keinoin, mutta päädyin ravintola-alalle. Nyt ajattelin tehdä jotain pientä, työnohessa, kunnes itseluottamukseni kasvaa sille tasolle, että uskallan.

"Missäs teillä on ne osoitteenmuutoskortit täällä?"

2011-10-14T18:14:00.004+03:00

Näin siis huikkasi tämä tyttö toimistosihteerille, laahustaessaan osasto 24:lle tänään, täysin tietoisena siitä, että tämä ei tulisi jäämään tähän.

On ollut taas mielenkiintoiset pari päivää. Väsymys ja kiukku muuttuivat siis puutumisiksi ja hermosäryiksi. Sinnittelin kaksi päivää lääkekaappini antimilla. Pieni keitaani ei kuitenkaan tehonnut kipuihini mitenkään, sen sijaan huomasin, että kun vetää tarpeeksi kaikkea sekaisin, kivut on helpompi kestää. Yön pitkinä tunteina tuumin, että jos tästä tällä kertaa tulee osastokeikka, niin nyt mennään sitten vähintään lanssilla. Kestin siis kaksi päivää, ja ennen kaikkea, kaksi yötä. Tänään soitin osastolle, että tarvitsen kipulääkkeitä. Neurologini tietysti selvitti kipujeni laadun tarkkaan, ennenkuin totesi, että kyllä tämä nyt kuulostaa selkäydinperäiseltä ja kehotti minua tulemaan kiireesti osastolle.

Kotiuduin siltä reissultani äsken, tippakanyyli tiukasti kämmenselkääni sidottuna. Olisikohan tämä nyt neljäs kortisonipulssi kahden vai kolmen kuukauden sisään? Huomenna saan nestemäistä kalsiumia, etteivät luuni aivan täysin huuhtoudu kortisonin mukana. Olisihan se vittumaista jos kolmekymppisenä kaatuisi, murtaisi lonkkansa, makaisi kuukausia sairaalassa mutta kuolisi sitten keuhkokuumeeseen pitkän taistelun jälkeen. Todella valoisat tulevaisuudenkuvat. Olen kuitenkin nyt fyysisesti paremmassa kunnossa kuin jotakuinkin kuukausi sitten osastolta lähtiessäni, fysioterapeutin mukaan siis. Eikä tässä valittamista olisikaan, jos jaloissani olisi tunto, tai toisaalta ei tuntuisi ihan niin paljon, unohtamatta sitä, että oikea jalkani ei ainakaan tästä enää heikentyisi.

Olin päättänyt yhden asian, ennenkuin menin sairaalaan. Ei enää ikinä Lyrica-koukkua. Jouduin kuitenkin taipumaan viisaampieni edessä, koska toinen vaihtoehto olisi ollut Triptyl, minkä tehoon en seitsemänvuoden käyttökokemuksen perusteella enää usko pätkääkään. Pikkuisen epäilytti tämä Lyricakin, koska sitäkin on tullut nappailtua vuosien varrella. Alkuannostus oli ehkä kuudesosa siitä, mihin viimeksi lopetin. Oikeammin sanottuna siitä, mistä määrästä viimeksi aloin pikkuhiljaa laskea annostusta ja sitten vasta lopetin. Kerran lopetin sen kuin seinään, ja olin viikon päästä osastolla. Hienoille retkille pääsin tuolloin, lääkkeellä jonka nimeä en onneksi edes tiedä. Voisin vielä joskus pyytää reseptiä ja sen kanssa lähtisi varmasti lapasesta. Olisin saanut reseptin silloin vuosia sitten, mutta en uskaltanut ottaa.

Nyt siis tiputellaan kortisonia vielä kaksi päivää. Maanantaina saan Tysabrin heti siihen perään, sitten voimmekin laittaa sormet ristiin ja toivoa oikein kovasti, että tällä hetkellä poikkeuksellisen aktiivinen tautini rauhoittuu ja saan elää hetken ilman keskushermostossa riehuvaa valkosoluparvea.

Luin tänään ihan sairaan hyvän horoskoopin. Eli näin sanoo Ilta-Sanomat Jousimiehille:
Olet vasta saanut yhden ongelman pois päiväjärjestyksestä, ja nyt törmäät uuteen. Koeta jaksaa vielä hetki, sillä koettelemusten jakso ei kestä enää kauan.
Onkohan lukijakunnassani muita Jouskareita? Osuiko? Kerrohan tarinasi, kaipaan nyt vertaistukea tässä. Kuinka vittumaista on olla Jousimies tänään?

Kiukkupäivä

2011-10-11T16:04:00.003+03:00

Sisko kävi kämpilläni tiskaamassa, hyvä että toisella meistä on energiaa. Itsehän päätin, etten tänään nouse sängystä. Jouduin toki koiran takia joustamaan korttelikierroksen verran.

Eilen oli pitkästä aikaa oikein kunnon kiukkupäivä. Yksi asiakkaista kulminoitui oikein kaiken sen pahan tuulen ruumiillistumaksi. En enää pystynyt jatkamaan heidän palveluaan. Onneksi he heinäsirkkaparven lailla vaihtoivat muutenkin pöytää, ja siirtyivät ravintolan muihin osiin, kolmesti, jolloin tarjoilijan vaihtaminen onnistui sen kummempia selittelemättä.

Sain puhuttua itselleni aikaisemman lähdön, työkaverin suostuessa jatkamaan pidempään. "Mulla ei ole nyt oikein hyvä päivä". "No se on kyllä huomattu". Olinkohan todella niin ihmishirviö kuin miltä minusta tuntui? Päätin jättää kysymättä, koska vastaus olisi tuskin miellyttänyt kumpaakaan osapuolta.

Vielä eilen haaveilin sairauslomasta. Äsken sain viestin, että tulisinko huomenna aikaisemmin. Ja minä idiootti suostuin. Ehkä yhden päivän lepo riittää. Syksy on tullut, sen huomaan. En ole aikoihin tuntenut itseäni näin väsyneeksi, saati kiukkuiseksi. Olen mättänyt iltaisin suklaata ja nameja, pahaan oloon. Edes juominen ei nyt kiinnosta. Maksa lähettää varmaan kiitoskortin ihan tuota pikaa.

Tyttöni on taas oma itsensä. Ainakin luulen niin. Hetkellinen pohjamudissa rämpiminen voi tehdä hyvääkin, olenhan elävä esimerkki siitä. Kumpa oma pääkoppani nyt pysyisi sen verran vakaana, etteivät perhoset putoa kyydistä. Se tunne on ainoita asioita, jotka auttavat jaksamaan tämän pimeyden, ja talvi on vasta edessä.

Haaveilen kirjan kirjoittamisesta aina vaan. Viimeyönä käynnistelin projektia jälleen. Saa nähdä, kuinka pitkälle nyt pääsen, ennenkuin mielenkiinto lopahtaa.

Siirappia aamutuimaan

2011-10-07T07:43:00.003+03:00

Noinkohan kaikki menee tällä kertaa Kymijokeen, ennenkuin mitään ehtii edes kunnolla alkaa. Ainakin unenlahjani on jo sillalta heitetty taas vaihteeksi. Mikähän siinä on, ettei ihminen jossa ei yksinkertaisesti ole riittävästi sisältöä, sytytä tippaakaan, mutta sitten taas ihminen, jossa sitä on, kantaa sitä mukanaan niin paljon liikaa, että heivaa ylimääräisen painolastin laidan yli, ettei painolastiin myöhemmin satu.

Olen siis kriisissä taas, rakastunut kaiketi, mutta painolastia, jota ollaan säästämässä turhilta iskuilta. Olisi ollut korrektia tehdä se kuukausi sitten. Mikä nyt sitten lienee muuttunut, olinko liian haavoittuva näköhermoineni tässä välissä, joten päätit säästää minut lisäongelmilta? Tai sitten olet kuullut jotain lisää, mitä et ole kertonut minulle.

Minä lähden tästä kohta, kahdeksantunnin kuluttua, töihin. Siihen asti luultavasti tuijotan tuota puhelinta, odottaen, että vastaisit viestiini, jonka tunti sitten, silmät rähmän ja kyynelten, kellertävän sekoituksen peitossa, hädin tuskin hereillä sulle raapustin. Olen asettanut itseni alttiiksi sille, että sattuu ja lujaa. Niin tulisi käymään jokatapauksessa, nyt tai myöhemmin, jos pahimmat skenaariot pitäisivät paikkansa. Se mitä tulee tapahtumaan ennen sitä, kertoo, onko kipu loppujen lopuksi sen arvoista. Anna mun ite päättää koska sattuu ja miksi.

Eikä keneenkään elämä ole muutenkaan kiveen kirjoitettu, kuka tahansa meistä voi lähteä koska tahansa. Tiedä vaikka mä jättäisin sut tänne itkemään mun perään, elämään pitkän ja terveen elämän ja varttuisin sua sit siellä pilven reunalla tai manalan porteilla.

Kortisonia 3/3 taas vaihteeksi

2011-10-06T17:28:00.002+03:00

Kortisoni tippa 3/3 on nyt nautittu. Nukuin mukavasti pommiin aamulla ja siirryin sairaalalle jatkamaan uniani. Ei voisi olla parempaa tapaa herätä, kuin tipan ollessa tyhjä, kaksi läheisintä sairaanhoitajaani istuu vieressäni ja kyselevät, lähtisikö se Turunen välillä kotiin pötköttämään. Sairauslomaa tarjottiin viikonlopun hyli, mutta en sellaista kokenut tarvitsevani. Pakko hypätä takaisin liikkuvaan junaan, ennenkuin masennus puraisee yhtään syvemmältä.

Kotimatkalla kävin ostamassa kuulokkeet, joten nyt kuulostaa musiikki hyvälle myös koneelta ja fiilistelenkin tässä nyt ihan tunteella sitten. Kaikki korneimmista korneimmat "rakkaus voittaa" kappaleet. Ja tietysti Apulantaa, vitutukseen.

Sain nyt seuraavan ajan Tysabriin, 17. päivä. Siihen asti aivojeni pitäisi nyt vaan olla hiljakseen ja kiltisti, koska en kestä enää, jos vielä jotain tapahtuu. Luultavasti katkaisen jalkani, kun menin noin kirjoittamaan. Korjataanpas, olisi mukavaa jos koko kroppani olisi kunnossa siihen asti ja sen jälkeen.

Hevoskuuri D-vitamiinia, ei vielä toistaiseksi tunnu missään. Joku sanoikin, että vaikutuksen huomaamiseen menee parisen viikkoa. Tilaisin järeämmät mömmöt netistä, mutta luottokortillani on ongelma ja toinen taitaa olla hautautunut pukukaappini pohjalle, tarvinee etsiä se sieltä.

Pari suhteilua

2011-10-05T20:07:00.004+03:00

Tappaako liika odottelu muuten niin pirun hyvältä tuntuvan alkavan ihmissuhteen? Luoko liika odottelu niin isoja paineita, että emme loppujen lopuksi tapaa ollenkaan. Se tyttö tietää musta varmaan enemmän kuin kukaan muu. On just oikee henkilö elämään mun kanssa, ainakin sen perusteella mitä näin kauempaa selviää. Kuvittelen jo tietäväni tilanteet, joista tulee haastavia, koska kumpikaan ei käsittääkseni salaile mitään. Käymme jo nyt fiktiivisiä väittelyitä netin kautta, tilanteista, jotka luultavasti tulisivat eteen in real life, se on hauskaa mutta jääkö se siihen?

Omasta puolestani haluaisin tavata niin pian kuin mahdollista mutta jokin tuntuu jarruttavan. No elämä nyt ainakin. Voisin olla tässä nyt niinkin ruusunpunainen, että jos niin on tarkoitettu me vielä tavataan, jos ei (mikä nyt ei vaan käy laatuun) paineet kasvavat ja homma latistuu. En tahdo sellaista.

Turhaudun, kun puhelin on hiljaa. Tiedän, että sama reaktio tapahtuu toisessa päässäkin. On vaikeaa kommunikoida näkemättä ilmeitä eleitä ja kehonkieltä. Täytyy vaan puhua suoraan, silti molemmat vihjaillaan vaan. Ja kun on suorien puheiden aika, se kenties ottaakin tovin? Noh, minä kiemurtelen.

Jokatapauksessa eiliset viestit oli ainoita, mitkä tehosivat mun paskaan mielialaan. Mennään mielikuvitusmatkalle Afrikkaan, jos haluat. Enkä mä pakota sua ikinä millään verukkeella Kouvolaan, jos et halua. Vaikka meidän pitikin käydä tykkimäessä, jos muistat. Minä vaan niin kovasti haluan tavata oikeasti. Tyttö on vähän hiton paljon liikaa ihastunut.

Otsasuonen sykettä ja pulssia

2011-10-05T18:27:00.002+03:00

Eilen vasta koinkin oikein vitutuksen multihuipentuman. En ole aikoihin käynyt niin syvällä. Teki mieli painua koiran kanssa sängyn alle murjottamaan. Kävin magneetissa, ja näin ohimennen omat kuvani, maallikon silmään melkoista ilotulitusta. Röntgenlääkärin silmään, useita uusia muutoksia, joista pari aktiivisia. Yksi melko suurikin, noin 15 mm, jonka reuna-alueet aktiivisia.

Vittu kun minulla vaan hirtti kiinni siinä vaiheessa, kun näin taas kerran sen tipanlaskijan, vaikka tiesin tasan tarkkaan mitä on tulossa. "Ei taas", oli kaikki mitä pystyin ajattelemaan. Onneksi oli tuttu sairaanhoitaja, joka kuunteli kiltisti minun purkautumiseni siinä, vaikka ei enää kaiketi ollut edes työvuorossa, koska vieressä seisoi kaksi muutakin sairaanhoitajaa, jotka vain pyörittelivät silmiään meidän kahden sananvaihdolle.

Myöhemmin annoin huutia silmälääkärille, vaikka ei oikeastaan hänen vikansa ollutkaan, että neurologini minut sinne velvoitti menemään. Olin väsynyt, silmäni olivat kipeät ja pääni räjähtämäisillään muutenkin kirkkaiden valojen takia, kun minut ohjattiin näöntarkkuus- ja näkökenttätutkimuksiin, joiden lopputuloksena saatiin arvio siitä kuinka huono näköni on. Kun kysyin, vastauksen tietäen, että mitäs me nyt sillä arviolla sitten oikein teemme, silmälääkäri tajusi itsekin kuinka turha käyntini oli. Yritti hän paikkailla sitten vielä jälkeenpäin, että onhan se hyvä, että joku muukin näkee tilanteen minun silmilläni. Minä puolestani totesin, että jos haluat nähdä tilanteen minun silmilläni, niin mene pimeällä ulos, siristä silmiäsi ja tuijota katulamppua, niin saat edes pienen käsityksen. Mitä ne pisteet siinä paperilla muka kertoo?

Tänään tapasin sairaalassa toisen MS-potilaan, joka oli ollut pulssissa kaiketi hänkin. Juttelimme hetken lääkityksistä ja työnteosta, tulevasta eläkkeestä ja sen sellaisesta, olipas mukavaa. Harmi, ettei minulla ole ystäviä täälläpäin, jotka sairastavat. Muuten tämä päivä meni lähes kivuttomasti. Otin päiväunet kippurassa, päivähuoneen nojatuolissa, samalla kun tippa veteli viimeisiään. Heräsin laskijan hälytykseen ja liukenin marketin ja työpaikan kautta kotiin. Kun olin lähdössä, törmäsin vielä neurologiini, joka tiedusteli, vieläkö minusta tuntuu siltä, että olen menossa perjantaina töihin? Tottakai, jos ei mitään muutoksia tapahdu.

Muutenkin on ollut semisti parempi päivä, kun eilen. Ei edes tehnyt mieli kääntää tipanlaskijaa solmuun. Kyllä tilanne vieläkin kännit vaatii, mutta ei sillä enää niin kiire ole. Tänään piristin itseäni vieden koiran shoppailemaan. Mukaan tarttui röhkivä sika ja uusi kong-teddymustekala, jota pitäisi olla nyt sitten hiton kiva ravistella.

Kylläpä tyttöä nyt riipii

2011-10-03T13:46:00.003+03:00

Ja taas sitä mentiin. Nyt on ilmeisesti näköhermontulehdus päällä. Hyvin lievänä vielä näköoireiden puolesta, muutta päätä koskee ihan törkeän paljon, varsinkin iltaisin. Huomenna magneettikuvat, ettei vain ole kyse PML:stä. Sitten silmänpohjatutkimus ja kenties kortisonia. Riippuu nyt vähän saanko kuolemantuomion, olenko klassikkotapaus vai vaan luulotautinen.

Henkilökohtaisesti alan olla lopussa. Relapsi toisensa perään, on ajanut minut nurkkaan ja tänään havahduin ajattelemasta kuolemaa. En minä nyt oikeasti sellaista toivo, mutta voimavarani vaan ovat lopussa. Ystävät muistuttavat positiivisesta ajattelutavasta, mikä on toki tärkeää, mutta niin on koiran turkkia vasten niistetyt kyyneleetkin. Niin on kiukku ja vitutuskin, jos niin haluan.

Tiedän, että työpaikalla tehdään taas hätäsuunnitelmaa. Sanoin meneväni tänään vielä töihin ja sen piru vie myös teen. Pomo hyssytteli jo puhelimessa ottamaan rennommin. Tämä on nyt kuulemma vain seurausta siitä, etten ole levännyt tarpeeksi. Minulle laitetaan taas siis liian kevyt työvuorolista seuraavaksi, olen siitä varma. Onko sillä levolla mitään tekoa siinä vaiheessa, kun ne valkosolut ovat jo siellä aivojen puolella? Niinkuin se lepo saisi aivoni puolustautumaan ahkerammin. Korjatkaa jos olen väärässä.

Kylläpä vituttaa.

Syksy saapui

2011-09-29T03:15:00.002+03:00

Hyvä kirjoittaa tähän heti edellisen yltiöpositiivisen ja elämää ymmärtävän julkaisun perään, mutta nyt taas riipii päätä tämä elämä. Mikään ei varsinaisesti ole pielessä, olen vain väsynyt. Ainut asia mistä jaksaa innostua, on yhteydenotot siltä tytöltä. Seurustelenkin varsin aktiivisesti puhelimeni kanssa.

Työstä toki saa pieniä huippuhetkiä, mutta huomaa selvästi kyllä, että syksy on tullut. Se on enemmän sellaista liukuhihnatarjoilua nyt: "Iso tuoppi ja päivän buffa...". Porukkaa riittää mutta naamat vaihtuu niin nopeaan, ettei ehdi välttämättä edes tervehtiä. Ainoat oikeat asiakaskontaktit repii baaritiskillä, ja niistäkin on puolet sitten niitä negatiivisia. Ei ihme, että masennun aina syksyisin, valosta se tuskin on kokonaan kiinni minun kohdallani. Kuihdun jos en saa käyttää puhelahjojani. Terapiaan on turha mennä, "se mukava sairaanhoitaja", kun ei ymmärrä huumoria, saati heitä mitään takaisin.

Ehkä tänään on vaan tällainen päivä, kun ei oikeasti ehtinyt turista kenenkään kanssa. Olen väsyksissä ja surkeana, enkä jaksaisi mennä huomenna töihin, joten lietson unettomuuttani taas valvomalla väkisin. Pitäisi tehdä kaikenlaista muutakin, kuten ilmoittautua takaisin lääkitykselle ja varata aika fysioterapiaan, mutta en vaan jaksa repiä itsestäni irti moista. Säädän sen seitsemän herätystä päälle, että pääsen "aamulla" ylös sängystä.

Mietteitä matkan varrelta

2011-09-29T02:21:00.004+03:00

Istuessani junassa matkalla Kouvolaan 11.9., olen ehtinyt miettiä seuraavaa:

Aamulla starttaamme kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää, aikomuksena saattaa loppuun, kolme viikkoa sitten kesken jäänyt verisuoniasia (CCSVI). Alkaa riittää tämä matkustelu, vaikka se hauskaa onkin. Minulla ei ole taaskaan aavistustakaan, mitä tuleman pitää. Sotkin hotellivaraukset taas, enkä enää tiedä vietämmekö viikon Varsovan keskustassa vai maaseudulla, sen läheisyydessä. Toki ensimmäinen vaihtoehto olisi mielenkiintoisempi, mutta tässä tilanteessa, tämä on silkkaa bisnestä. Putket auki ja takaisin kotiin. Koko viikon olen alitajuisesti panikoinut, ainakin unista päätellen, mutta nyt on jotenkin varma olo. Tukijoukot ovat vastassa, kävi miten kävi, ja mahtavat sellaiset vielä.

Se tyttö josta kirjoitin on tehnyt minuun todella suren vaikutuksen. Harvemmin sitä voi tiskatessaan käydä yhtä syvällisiä keskusteluja, täytyy vaan varoa, ettei kännykkä kastu. Puheenaiheet eivät ole olleet mitään kevyitä, mutta olen silti saanut nauraa vedet silmissä. Juttu lähtee yleensä niin hienosti lapasesta, että ainakin kaikki siihen asti kovastikin huolestuttanut unohtuu tai ainakin sille muistaa taas nauraa. Muistaa, että elämässä on niin paljon hienoja juttuja, kuten ne perhoset.

Olisipa oikeasti ihanaa löytää joku, jonka kanssa on helppo olla. Uskon, että minun kuului käydä läpi tuo aiemmin useaan otteeseen mainitsemani hankalampi suhde, josta en enää tänne kirjoita, osatakseni arvostaa mahdollista seuraavaa. Tietääkseni ylipäätään mitä seuraavalta haluan. Harmiseni siinä nyt vain kävi niin, että asiat selvisivät enemmän sen kautta, mitä seuraavalta en ainakaan halua. Toki olen kiitollinen entiselleni siitä, että sain kasvaa hänen kanssaan aikuiseksi, vielä kiitollisempi siitä, ettei meidän tarvitse jatkaa sitä matkaa enää pidemmälle. Vaikka tuossa välissä ehdin jo katsella maailmaa vaaleanpunaisten lasien lävitse, pariinkin kertaan, en vielä ollut valmis jatkamaan yhtään pidemmälle. Tajusin, että minun täytyy olla onnellinen yksin, ollakseni onnellinen jonkun kanssa. Perhosten laskeuduttua, pitää perustusten olla kunnossa, että voi siirtyä seuraavalle tasolle. Uskon pikkuhiljaa olevani valmis.

Pitkäaikainen avoliittoni ja sen hajoaminen, kuuluu vähän samaan sarjaan kuin se, että minun nyt vaan kuului sairastua, tullakseni siksi mitä nyt olen. Masentua, ollakseni myöhemmin onnellinen. Menettää näköni tajutakseni, ettei se pyörätuoli nyt olekaan ehkä hullumpi juttu. Menettää kävelykykyni ja pitää pitkä sairausloma, saadakseni työmotivaationi takaisin, sekä oppiakseni sairastamaan silloin, kun en ole työkunnossa. Olisihan se kieltämättä hienoa, jos mitään pahaa ei koskaan tapahtuisi, mutta enhän minä olisi minä, jos elämäni olisi mennyt toisin.

Ei muuten ole koskaan mennyt junamatka yhtä rattoisasti, hyvässä seurassa ;).

Verisuonikirurgiaa

2011-09-19T13:19:00.004+03:00

Kotona viimein. Minulla on taas muistikirjaseni puolillaan sellaista hengenravintoa, jonka saatte ehkä joskus lukea, jos ehdin pysähtyä riittävän pitkäksi aikaa, laittaakseni sen koneelle.

Viime sunnuntaina siis starttasin kohti Kouvolaa ja siitä Helsingin kautta Varsovaan, kotiuduin viimeyönä, joskus valomerkin jälkeen, suoraan Sunny sundaylta. Kylläpä tuntui hyvältä päästä Mikkeliin, kuin olisi raahannut kivirekeä, jonka nyt pystyi jättämään Kouvolan asemalle. Vertauskuvani ei ehkä ole täysin pielessä, sillä reissunpäällä sattui ja tapahtui, lopputuloksena täydellinen välirikko äitini kanssa, joka tuskin on hetkeen korjaantumassa mihinkään. Mutta elämässähän sattuu ja tapahtuu. Luulen, että oikea perheeni on jo pitkään ollut jossain muualla, vaikka äitini tähän toteaisikin, että tulen olemaan vielä pulassa, kun eivät ole minua ojasta nostamassa. Saattaapi olla.

Sitten perhosiin... Nehän siis eivät ole kadonneet mihinkään, joskin jääneet hetkeksi tämän kaiken muun alle. Elämä on ihanaa. Jossain tässä välissä tuli puhuttua ensimmäinen puhelukin, mutta kaiken muun painaessa niskaa, sille ei ehkä tullut annettua tarpeeksi arvoa. Jonkinnäköinen alttari tässä varmaan pitäisi rakentaa. Tuskinpa tuo viimeiseksi jää kuitenkaan. Jos joku ihminen vaan voi tuntua niin oikealta, niin se on tässä ja nyt. Jos onnistun jotenkin sotkemaan tämänkin, niin ainakin olen saanut tilaisuuden, siitä olen onnellinen.

Siihen nähden, että minun laskimoahtaumani on sellaisessa paikassa, ettei sille voida tehdä mitään, koska se olisi hengellä leikkimistä, olen jopa törkeän onnellinen, mutta en jaksa kyllä tuntea huonoa omatuntoa siitä hyvästä. En tiedä mitä minulle on tapahtunut, mutta tunne on uskomaton, ollut jo viikkoja. Kuullessani tosiasiat puolalaiselta verisuonikirurgilta, leikkaussalissa, olisin ihan oikeasti kussut alleni, jos ei olisi ollut katetria sopivasti "käsillä". Repesin nauramaan hysteerisesti, tirautin muutaman kyyneleenkin, mutta koko matkan osastolle nauroin. Siinä oli sairaanhoitohenkilökunta hieman ihmeissään, kun yritin selittää miksi nauran. Onnistuin saamaan aikaiseksi jotakuinkin seuraavan lauseen: "If there is something what can go wrong, it will happen to me, because there's just no other way".

Jokatapauksessa, sairaanhoitajat, kirurgi ja minun koordinaattorini ovat olleet ihan huippuja. Ei ole mitään syytä, olla tyytymätön tilanteeseeni, tässä nyt vaan kävi näin. Nythän siis vaan odotan, että kirurgi ilmoittelee, keksiikö hän mitään tapaa kiertää tuo ahtauma, vaikka luulen, ettei sellaista ole olemassa, ainakaan järkevin riskein. Mikä on järkevä riski? Kirurgin kommentti on mielenkiintoinen, luulen olevani uniikkikappale, ihan omine pikku, aorttaa vasten painuvine, laskimoineni. Luulen, että tämä jää nyt tähän kuitenkin. Rahaa on palanut ihan törkeästi, olen henkisesti ja fyysisesti lopussa ja välini matkaseuralaiseeni, äitiini, ovat täydellisen poikki. Saako nyt jäädä kotiin?

Tai en ole kyllä kotiin jäämässä, vaan heti kun saan luvan, aion matkustella vähän suomen rajojen sisäpuolella. Perhoset ovat todellakin vielä läsnä :D.

Suu messingillä

2011-08-28T23:22:00.005+03:00

Moneen päivään en ole saanut hymyäni kuriin. Naama loistaa kuin naantalin aurinko. Posket ovat jatkuvassa rasituksessa. Vatsanpohjalla lepattaa perhosia, joita en myöskään saa hallintaani. Ei ehkä ole olemassa parempaa tunnetta kuin kontrollin menettäminen.

Tässä vuosien varrella olen kokenut useammankin ihastumisentunteen. Miehen kanssa ollessani, asialla ei kuitenkaan ole ollut mitään merkitystä, minä kun en ole pettävää tyyppiä. Merkityksellisin asia noissa ihastumisissa on ollut se, ettei monikaan niistä ole kohdistunut vastakkaiseen sukupuoleen.

Pistin kuitenkin vielä paremmaksi, ja menin ihastumaan korviani myöten tyttöön, jota en ole ikinä tavannut. Valvon yöt naputtaen messengeriä, keskustellen ihan kaikesta mahdollisesta. Päivisin ainoa keino unohtaa edes hetkeksi, on työ. Ja juuri nyt minulla pitää sitten olla kevyempi lista. Joten täällä sitten sängynpohjalla haaveilen, suu messingillä, kaiket päivät. Odotan tekstiviestiä, ja kun puhelin viimein kilahtaa, luen viestin läpi uudelleen ja uudelleen.

Näillä mennään

2011-08-23T04:59:00.004+03:00

On pitänyt kirjoitella tänne ylös noita ajatuksia, joita kirjasin ylös sairaalassa, Varsovassa ja myöhemmin Krakovan lomafiilistelyä. Aion ne vielä tänne naputellakin, koska sillä reissulla heräsi paljon ajatuksia, jotka pitää vielä käsitellä asiaankuuluvalla tavalla.

Niille, jotka eivät vielä tienneet, seuraava reissu Varsovaan on suunnitteilla 13. päivä syyskuuta. Tai itseasiassa tuolloin pitäisi jo pötköttää leikkaussalissa, tuijottaen röntgenkuvaa laskimovirtauksistani. Viimekertaisella visiitillä ei siis voitu tehdä mitään, vaikka tukos löytyikin, koska päässäni näkyi liikaa toimintaa - miettikääpä sitä. Pahenemisvaihe ei siis pysähtynyt kumpaakaan kortisonipulssiin, vaikka oireet helpottivatkin jonkin verran. Nyt siis suoraan toimenpiteeseen, ilman uutta tutkimusrumbaa.

Siirtelin tuossa taas Tysabrihoitoa ainakin kuukaudella eteenpäin. Voin melkein nähdä mielessäni miten neurologini otsasuoni kohta räjähtää. Epäselvyyksien välttämiseksi, sanoin kyllä, että tällä kertaa en aio odottaa puolta vuotta ja uutta relapsia, ennen kuin uskon, että sitä ainetta on saatava säännöllisesti. Facebookissa on muuten ihan oma yhteisönsäkin sille: "Tysabri junkies".

Tysabrista tuli mieleeni, että sain tuossa jokin aika sitten verikokeideni tulokset Tanskasta. Kyllä, olen JC-viruksen kantaja ja voin olla yksi niistä ,onnellisista, jotka pokkaavat palkintokaappiinsa MS-taudin lisäksi myös PML:n. Käsittääkseni mahdollisuus on yksi tuhannesta, kertokoon joku tarkoittaako tuo tuhat lääkkeen käyttäjiä vai viruksen kantajia. Jokatapauksessa aikaa myöten riski kasvaa ja toisen ja kolmannen vuoden välissä se on kovimmillaan. Minullahan tulisi nyt täyteen jotakuinkin 2,5 vuotta, mutta pidin pienen tauon tuossa välissä. Miten puolenvuoden tauko sitten vaikuttaa, sitä en edes halua miettiä. Oikeaa loppuelämän matematiikkaa, tautiin ei nimittäin ole olemassa hoitoa ja elinikä ennuste taisi olla jotain puolenvuoden ja vuoden väliltä diagnoosista. Toivottavasti tässä nyt ei hirveästi ole asiavirheitä, mutta jos tässä nyt lähdetään kuolemaan, niin ketä kiinnostaa montako kuukautta se ottaa.

Sitten iloisempiin asioihin. Fysioterapiaan en kuollut, vaikka se vetikin tajun pois neljäksi tunniksi. "Sano vaan jos on liian rankkaa". Ei kai sitä kevyttä treeniä ole olemassakaan, kun on joka paikka soirona. Hirveän mukava fysioterapeutti tällä kertaa. Oli niin paljon muutakin puhuttavaa, että ei tainnut kumpikaan muistaa laskea toistoja. Voi kun sattuisi useammin tämä sama ihminen, niin ei olisi niin tuskaista puurtamista.

Vielä herkullisempaa seuraa, sillä olin tänään töissä! Ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon. Sanokoot muut mitä sanoo, omasta mielestäni pärjäsin hiton hyvin. On meinaan ollut suu niin messingillä siitä asti, kun tajusin, että minähän pystyn ja kykenen. Työkavereilla on ollut ikävä, niinkuin minullakin heitä. Eivät he ihan ymmärtäneet sitä, miten intopiukassa olin, kun pääsin palaamaan arkeen. Pikkuvinkki: jos kärsit motivaatio-ongelmista kolhaise jokin työsi kannalta ratkaiseva raaja niin pahasti solmuun, että tulevaisuudenkuvat ennustavat uudelleenkoulutusta, ja vedä sitten väkisin itsesi läpi kuntoutusprosessin. En aio pieneen hetkeen tehdä mitään muuta kuin töitä, ja hymyssäsuin teenkin. Toki tähän leveään hymyyn vaikuttaa moni muukin juttu, mutta niistä lisää myöhemmin. Jalat kyllä huutaa nyt leipää, siksi nappasinkin parit panacodit, josko saisi unta joskus. Niin, mikäs kumma se hymyilyttikään.

Jotta aina löytäisit kotiin

2011-08-12T17:02:00.004+03:00

(Kirjoitettu ennen viimeisintä Puolan matkaa. Bussissa matkalla Myllykoskelle.)

Katselen ohitse kiitävää jokimaisemaa bussin ikkunasta. Mieleeni palaa niin paljon muistoja. Ohitimme juuri entisen poikaystäväni kotitalon. Ystävät, perhe, sukulaiset ja paikalliset klassikkohahmot. Leikit ulkona ja tyhmät jäynät, joita keksimme, jatkuvat kiipelit ja ojasta allikkoon joutuminen.

Kun sairastuin, sovimme ystäväni Niilon kanssa, että päätämme yhdessä minun päiväni, tilanteen niin vaatiessa. Tuolloin pelkäsin eniten pyörätuoliin joutumista. Ajattelin, että siinä tilanteessa minulla olisi oikeus tehdä oma ratkaisuni. Ainoa oikeaoppinen tapa tehdä itsemurha tuolla seudulla, tuntuu olevan Kymijoen syviin vesiin hukkuminen, paljon pelotellun pohjavirran vietäväksi heittäytyminen. Niinpä siis, valitsin paikankin jo valmiiksi. Minähän en antaisi sairauden rajoittaa itseäni, vaan "hyppäisin" tyylikkäästi kaiteen yli, Keskikoskensillalta, ihan niinkuin kaikki muutkin. Niinpä Niilo sitten tarjoutui auttamaan, mikäli tarvitsisin apua tuon toimituksen suorittamiseen.

Kuinkahan monta kertaa olemme vuosien varrella tuolle vitsille nauraneet? Sairastumiseni ja aina vain uudelleen toistuvat relapsini ovat olleet eräänlainen kasvuprosessi, niin minulle kuin ystävillenikin. Kaikki eivät ole kyydissä kestäneet, joko siitä tai sitten jostain muusta syystä. Sanoit, että sinua pelottaa nyt ensimmäistä kertaa, älä pelkää. Minua ei pelota enää, en tarvitse kaiteenylitysapua. Nyt on sun vuoro mennä, reissaa ja elä täysillä, minä odotan täällä.

Lisäsin tuohon laitaan vielä meidän biisit ;).

Ihmiskohtaamisia

2011-07-30T18:25:00.003+03:00

Onni on, omistaa ystäviä, jotka seisovat takana, tuli mitä tuli. Sitäkin parempaa on omistaa ystäviä, jotka seisovat tarvittaessa myös toistensa takana. Kaikessa kun en aina asianosaisena osaa olla se paras tuki ja turva, kun keskustelu kääntyy siihen, miten tilanteeni vaikuttaa myös lähipiiriini, ja miten heidän pitäisi muuttuviin tilanteisiin suhtautua.

Perheeni tuntuu olevan vähintäänkin terästä, ja sitten taas toisaalta niin hauras, ettemme aina näe toisiamme omilta asioiltamme. Ystävät ovat korvaamattomia tässäkin tilanteessa. Siskoiltani saan kaiken konkreettisen avun, jonka he suinkin pystyvät antamaan. Ystäviltä taas sen henkisen tuen ja positiivisen energian, joka pitää mieleni elossa, ja järkeni kasassa.

Eilinen oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen päivä. Näin ystävää, jota en ole tavannut ainakaan viiteen vuoteen, mutta silti tuntui, että olisimme olleet puheissa viimeksi eilen. Toki tässä välissä on facebook vähintäänkin savunnut ja sähköposti laulanut, mutta viimeaikoina ei niin kovin paljon sitäkään. Ehkä se on tämän yhteisen elämänkumppanimme ansiota, ettei kaikesta niin tarvitse jutellakaan. Molemmat tiedämme liikaakin siitä, mikä toisen elämää rajoittaa, ja miten pahalta se voi ajoittain tuntua.

Seuraava tapaamiseni olikin sitten ehkä haastavin mutta myös palkitsevin, viimeiseen pariin kuukauteen. Olin huolissani siitä, miten ystäväni ottaa huonot uutiset vastaan, viimeaikoina kun ei ole järinpaljon noita parempia sadellut, hänelle ainakaan. Kävimme asiat lävitse, hän esitti kysymyksiä, sanoi minua hulluksi ja kyseenalaisti viimeaikaisten päätösteni järkiperäisyyden. Nauroimme, itkimme ja erotessamme halasimme. "Minä rakastan sinua", sanoi ystäväni lähtiessään, sitä en ole häneltä koskaan kuullut, ei oikein taida kuulua kenenkään meistä päivittäiseen sanavarastoon.

Illemmalla olikin sitten jo mukava päästä kevyempien asioiden pariin. Istuin iltaa terassilla parin kaverin kanssa, kuunnellen nuorien tyttöjen mieshuolia ja absintinkatkuisia mielleyhtymiä. Vaikka tunsin itseni välillä satavuotiaaksi, pystyin uppoutumaan hetkeksi tuohon maailmaan. Kuka on kuuma ja miks kaikilla on crocksit jalassa? Jossain vaiheessa ratkesin nauttimaan myös muutaman siiderin, vaikka ei todellakaan pitänyt.

Terassilta tietenkin yökerhoon, juhlat jatkuivat. Siellä törmäsin ihmiseen, jota en ole pitkiin aikoihin oikein osannut enää sijoittaa mihinkään lokeroon. Ystävä vai kaveri? Kannattaako puhua mitään vai ei? Aikamme jatkoimme kevyellä linjalla, niin kuin aina; kuka ostaa seuraavat ja heitetäänkö lenkki? Jossain vaiheessa ärsyynnyin jostakin niin paljon, että nostin kissan pöydälle ja keskustelimmekin sitten pitkälle aamuun, ravintolan jo sulkeuduttua. Taas itkettiin ja halattiin.

Kummallinen päivä tosiaan. Ei ihme, että tänään olen onnellisin ikinä, saadessani pötköttää peiton alla, omassa sängyssä, ilman yhtään ihmiskontaktia, jota en halua ottaa vastaan. Nettiriippuvaisena tietysti, minulla on ainakin kolme keskusteluikkunaa auki messengerissä, että se siitä omasta rauhasta.

Huhhuh mikä yö!

2011-07-29T08:56:00.004+03:00

No niin, hengissä edelleen. Olen sairaalassa saamassa kolmatta tippaa suoneen. Eli parin viikon takainen hoito uusittiin, tilanteen käännyttyä radikaalisti pahempaan. Nyt on kyynärsauvat tuossa parkissa, Puolan matkaa odotellessa ja peroneustuen kanssa kävely sujuu, ei nyt normaalisti, mutta jotenkin. Askel alkaa pidentyä pikkuhiljaa ja luulen, että hoitopäätös oli oikea.

Odottelen tässä mahdollisesti kaveria käymään, Vaasasta asti. Tapasimme sopeutumisvalmennuskurssilla vuonna 2006, emmekä ole nähneet sen koommin. Mielenkiintoinen aamupäivä siis luvassa.

Jos aamupäivästä on tulossa mielenkiintoinen, niin viimeyö sitä vasta olikin. Olen siis neurologisella osastolla, jossa törmää välillä kaikenlaisiin kummallisuuksiin. Jo aamupäivästä saimme huoneeseemme kolmannen asukin, joka esitteli itsensä ihan korrektisti ja höpötteli mukavia. "Mukava mummeli", minä ajattelin. Jossain vaiheessa hän alkoi ihmetellä harmonimusiikkia, jota oli kuulunut koko aamupäivän,tyyliin "eikö se koskaan lopeta". Päivä sujui muuten ihan kivuttomasti, noin niinkuin kuvainnollisesti.

Tuon mummon jo käytyä nukkumaan, huonekaverini luki kirjaa ja minä naputtelin äänetöntä tietokonetta. Puhelin tietysti pärähti soimaan, kun olin unohtanut laittaa sen äänettömälle. Siitäkös tämä mummeli riemastui, vaikka luuri ei ehtinyt soida kuin sekuntin. Me häntä täällä väkisin kiusasimme ja pidimme hereillä, paiskoimme ovia ja möykkäsimme. Hetken päästä hoitajat tulivat visiitille, luonnollisesti käsidesiä levitellen. Hekin toki huomasivat, ettei kaikki ollut kunnossa, mutta enemmänkin meidän muiden ilmeistä, kuin mummelin käytöksestä. Hoitajien kuullen tämä naisihminen käyttäytyi kuin enkeli.

Ilmeisesti tämä hoitajien käyttämä käsidesi aiheuttikin sitten seuraavan episodin. Meillä olikin täällä sitten viinabileet, kun viina haisee. Miten me olimmekin tällaiseen paikkaan osanneet tulla ryyppäämään? Sanokaapa te? Messuaminen jatkui samoilla linjoilla, me kiusaajat tässäihan oikeasti nauroimme vieressä, kunnes ei ollut enää kenelläkään kivaa. Meininki yltyikin niin vallattomaksi, että minulla paloi hermo ja lähdin tupakalle.

Hoitajat olivat jo aiemmin sanoneet, että jos rouva on häiriöksi, niin siirretään hänet sitten toiseen huoneeseen. Ilmeisesti heillä oli taustatietoa, jota meillä ei ollut, kun päätös sitten minun pyynnöstäni syntyi sillä välin, kun onnistuin tupakkareissullani, lukitsemaan itseni sairaalan ulkopuolelle, kävelin tuota pääkatua pitkin kauniissa sairaala-asussani, ensiapupolille sairaalan toiselle puolen, josta pääsin vartijan saattelemana sisäkautta takaisin osastolle.

Minun lähdettyäni tämä miellyttävä vanha rouva, oli haukkunut huonekaverini ja aiheuttanut muutakin hämmennystä. Huokasimme molemmat helpotuksesta, kun rouvaa saateltiin toiseen huoneeseen. Tätä onnea ja autuutta kestikin sitten alle puolituntia, kun rouva paukkaa huoneeseen takaisin, pelkissä alusvaatteissaan, pakkailee tavaroitaan loukkaantuneena, hoitajan hyssytellessä vieressä. Kotiin se oli tällaisesta paikasta lähdössä, kun ei koskaan eikä missään ole noin pahasti loukattu. Olisi tietysti mielenkiintoista tietää, mitä siinä välissä oli ehtinyt tapahtua, mutta uskon, ettei hoitajista kukaan ollut tehnyt mitään väärää. Loppuyö, tai ainakin pitkä tovi heillä menikin sitten käytävällä, rouvaa rauhoitellen. Luikkasin salaa vielä savukkeelle, kun he siirtyivät pois lukitun oven läheisyydestä.

Aamulla rouva käyttäytyi taas kuin enkeli, mutta en ihmeemmin kaipaillut häntä takaisin. Sydän jätti pari lyöntiä välistä, kun tuohon viereen kärrättiin petaamaton sänky. Rouva pysyttelee kuitenkin kuulemma vielä ainakin hetken jossain muussa huoneessa, toivottavasti olemme molemmat täältä ulkona, ennen kuin hänet siirretään takaisin.

Tämä oli ehdottomasti niin hyvä episodi, että se melkein pitäisi kopioida myös tuonne Ravintolaelämää puolelle, vaikkei aiheeseen mitenkään liitykään. Antakoon perspektiiviä siihen, miten hankalaa on hoitotyössäkin.

Taas sitä mentiin

2011-07-17T17:39:00.003+03:00

Onpahan ollut taas viikko, tai oikeastaan pari viikkoa. Joskus parisen viikkoa siis lähti tunto käsivarsista ja sain vittumaisen oireen, jolloin leukaa rintaa kohti painaessa, sähkärit lähtee pitkin käsivarsia ja kylkiä. Kuulostaa varmaan kummalliselta, mutta osa teistä tietää varmasti mistä puhun. Oireiden vaikeusaste on vaihdellut. Alkuviikosta alkoi toinen jalka vetää heikoksi, ja sitten toinen käsi. Aloitin Tysabrin kuitenkin tiistaina uudestaan, suunnitelman mukaan. Pyysin kuitenkin varmuuden vuoksi sairaslomaa loppuviikon, koska työkunnossa en ollut.

Selvisin kotona kolme päivää, joista yhden nukuin, 23 ja 1/2 tuntia, mutta heti perjantaina soitin lääkäriin, että nyt olisi kortisonin paikka. Perjantaina sain siis ensimmäisen tipan ja äskettäin viimeisen. Kolmen korttelin sairaalamatkalla, perjantaina, jouduin lepäämään neljä kertaa bussipysäkillä, eikä tuo matka yhdellä kävelyllä mene vieläkään. Tänään en enää ehtinyt nähdä lääkäriä, mutta hoitajan kautta pyysin vielä viikon aikaa levätä.

Ihanat työkaverini ovat tarjoutuneet käymään kaupassa ja kyyditsemään jos tarvitsee. Sisko kävi kämpilläni siivoamassa ja yksi työkavereista veti terassilla päiväkännit, että pääsen ulkoilemaan, tosin itse vaan soodalasin kanssa. Sen lisäksi suosikki sairaanhoitajani chattaili mun kanssa facebookissa lähes koko tiputuksen ajan tänään, vapaalla ollessaan. Ihania ihmisiä ympärillä, eikä yhtään ahdista, tuli mitä tuli <3

Uus juttu taas

2011-06-14T09:07:00.002+03:00

Saatoinpa innostua taas ajatuksesta ja lisätä tommosen. Jotenki kuvittelis, että tuota jaksaa jopa päivitellä;).

Kotihengettären päiväkirja osa yksi

2011-06-14T05:31:00.003+03:00

En ymmärtänyt miehiä enkä ymmärrä. Vaaleanpunaisuus on nyt ohi, eikä keneenkään tarvinut sattua tällä kertaa. Olen helpottunut, ja päästin siitä hyvästä pienet helpotusitkut. Onpahan hyvä olla.

Viimepäivät, kuten aiemminkin, ovat menneet aviopuolisoni, työn merkeissä. Tänään huomasin ensimmäistä kertaa, että kesä on tullut. Kesä, tuo ihana loputon vääntö, jonka aikana ei tarvitse miettiä mitä vapaa-ajallaan tekisi.

Yskä jatkuu, jatkuu ja jatkuu. Taidan taas tulla vaan kipeämmäksi nyt, kun olisi pari vapaata.

Huomenna (tai siis tänään) on edessä koiraitkut. Aamulla pitäisi herätä siivoamaan, etteivät terrierit löydä täältä lattialta mitään kuolettavaa (tai kuollutta). Olen nyt vannonut peseväni kahvinkeittimestäni pois, homeviljelmän, jonka kehittymistä olen parisen viikkoa seurannut suurella mielenkiinnolla. Sen lisäksi poistan kylpyammeestani sinne kehittyneen hiekkarannan ja kannan pois parin kuukauden roskat, ennen kuin hissiremontti pääsee täyteen kukoistukseensa. Lisäksi lakkaan vain kävelemästä postieni ylitse ja kerään ne pois eteisen lattialta. Toivottavasti löydän myös kotiavaimeni jostakinpäin asuntoa. Ehkä olen jopa reipas tyttö ja käyn viimein ostamassa johdon tohon soittimeen, jotta voin viimein katsoa kymmenkunta elokuvaa, jotka home enter on minulle kiltisti toimittanut, ilman tilausta, mutta joita en ole jaksanut palauttaa.

Kippeenä

2011-05-08T23:40:00.002+03:00

Tekisi mieleni todeta tässä vaiheessa, että minä en kertakaikkiaan ymmärrä miehiä. Ainakaan tähän asti tapaamiani miehiä. Keskustelumme ovat kommunikoinnin irvikuvia. Kuin puhuisimme eri kieltä. Kenties olisi parempi puhua kasvotusten, mutta vaikeaa se on sekin, jos toinen osapuoli ei saavu paikalle. En heitä vielä kirvestä kaivoon, koska osa keskusteluista saa kuitenkin sukat pyörimään jaloissani.

Nyt kun leikilläni menin manaamaan noita sairauslomia ja niiden puutetta, olen ollut kohta kolme päivää vuodepotilaaana. Sain yskän, joka pakotti leiriytymään vessan lattialle pariksi yöksi. Sen koommin on huimannut, joten pysyttelen edelleen sängyn pohjalla. Huomenissa pitäisi käydä kokeilemassa jalkojani, jotta tiedän jatkuuko sairausloma tiistaista vielä.

Äitienpäiväpuhelutkin jäivät soittamatta, koska nukuin koko päivän ja aion jatkaa samoilla linjoilla ihan kohta. Elokuvat ovat pahati lopussa, boksi näyttää ei oota. Blu ray-soittimesta puuttuu johto. Mitähän sitä keksisi unilääkkeeksi siis?

Huoooh

2011-05-03T19:48:00.002+03:00

Alan olla melko valmis kesälomille. Työmäärä on ollut melkoinen viimeaikoina. Varsinaisen työskentelyn lisäksi, näen unia työnteosta, painajaisia vieläpä. Milloin olen yksinäni töissä, täydessä ravintolassa, milloin jossain uudessa paikassa jossa en osaa tehdä mitään. Välillä taasen näen unia, joissa olen taas nuoruuden kesätyöpaikassa, täysin tyytyväisenä, tehden töitä, joista ennen näin painajaisia. Alitajuntani yrittää kenties kertoa minulle jotain?

Pitikin lähteä sinne Puolaan, olisi edes säännölliset sairauslomat. Miettikääpä vähän, luovuin vapaaehtoisesti täydestä ylläpidosta keskussairaalassa, päiväunista ja ylimääräisistä vapaapäivistä. Nyt jos meinaa pidempää toimettomuutta, joutuu satuttamaan itseänsä tietoisesti. Satuttamaan kirjaimellisesti, sillä kännissä kaatuilemalla ei näköjään saa aikaan kuin mustelmia, yritetty on sitäkin.

Olen viettänyt kaksi päivää koirien kanssa. Ensimmäinen päivä meni itkiessä, ja nyt toisena iltana on jo haikea olo, kun ne kohta taas lähtevät pois. Vaikka ei edes olla kyetty flunssalta juuri muuta kuin pissareissulle, on se vaan ihan toista katsella lätkää koira kainalossa. Tai heittää palloa muuallekin kuin seinään. En tiedä itkenkö ilosta vai ikävästä. Jotenkin pystyn turruttamaan itseni kun en niitä näe, mutta pato murtuu välittömästi kun pitkästä aikaa morjestetaan. Uskon, että vain koiranomistaja tämän ymmärtää.

Loistava keksintö

2011-04-29T02:41:00.003+03:00

Sarjassamme helvetillinen työilta. Asiakaspalvelun karuun maailmaan mahtuu kyllä niin monenlaista kulkijaa. Harmi, että toisinaan se järki ei ihan sitten kuljekaan.

Teki niin paljon mieli päästä oluelle, mutta tulin kotiin, koska yksin ei ole kiva käydä. Suunnittelin laittavani leffan pyörimään, vain huomatakseni, ettei uusien soittimien mukana enää toimiteta scart-liitintä, eikä sen puoleen mitään muutakaan liitintä. Sitten ajattelin katsoa jotain läppäriltä, mutta myös videon toisto tällä rakkineella tökkii pahasti. Päädyin lukemaan kirjaa, jonka olen jo lukenut aikaisemmin, sekä nähnyt elokuvana kolmesti. Luulisi toimivan unilääkkeenä mutta ei.

Kissat ottavat tiukkaa matsia, niin että huonekalut meinaavat kaatua. Tappelevat niin lujaa, että toinen ulvoo kuin syötävä. Välillä joutuu puuttumaan asiaan, mutta silloin se syötävä haastaa lisää riitaa. Tekisi mieleni heittää ulos molemmat. Siinäkös ihmettelisivät rappukäytävässä, että mihis nyt pissataan.

Tänään muistin pitkästä aikaa miltä tuntuu olla niin vihainen, että korvissa soi. Onneksi tuon raivon kohteen voi nyt sulkea elämästään painamalla sitä punaista luuria. Miksi, oi miksi, en keksinyt sitä luuria aikaisemmin. On muuten varsin nerokas nappula. "Sun pitää lakata olemasta katkera ja alkaa taas elää..." TUUT TUUT TUUT TUUT...

Odottamatonta

2011-04-27T15:27:00.003+03:00

Tässä on nyt kuulkaas ihan kevättä rinnassa, etten paremmin sanoisi. Maailma on yht'äkkiä taas valoisampi paikka, eivätkä ihan kaikki miehet olekaan läpeensä pahoja. Tilanne vetää naisen hiljaiseksi, koska se oli edessä aiemmin kuin luulinkaan. Hoen itselleni, että nyt pidetään pää kylmänä tässä, mutta tiukkaa tekee.

Asunto on viittä vaille myyty, eikä aikaisemmasta elämästä kuulu enää ollenkaan niin usein. En voisi olla tilanteeseen enempää tyytyväinen.

Hoitohenkilökuntaa en ole nähnyt ainakaan kuukauteen, eikä apteekissakaan ole tarvinut käydä viikkoihin. En ole ihan varma mikä osa tästä pitäisi alleviivata, mutta elämä maistuu. Tätä päivää nyt varjostaa viimeöinen unettomuus, mutta huominen on varmaan taas täydellinen *kop kop*.

Hengissä edelleen

2011-03-27T10:38:00.003+03:00

Joku heitti kommentilla. En kuollut reissulleni, vaikka puitteet siihen olisivatkin olleet kunnossa. Olen viimeaikoina keskittynyt enempi kallistamaan lasia, niin töissä kuin vapaallakin, kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle. Alle viisi tuntia unta yössä, univelka niskassa ja pienehkö darra päällä, ei oikein tunnu siltä, että joku vielä voisi saada teksteistäni irti jotain positiivistakin.

Aloittelin tuota toista blogiakin, mutta taidan piilottaa sen, koska mitään niin huikeaa ei koskaan tapahtunut, ettäkö siitä riittäisi juttua oikein pariinkin blogiin. Ei sillä, etteikö reissu olisi ollut kannattava, olen pystynyt vähentämään lääkkeitä ja pärjäillyt varsin hyvin.

Näin yksineläjänä arki on aika pitkälti töiden puskemista, ruoan metsästämistä ja töidenjälkeisiä olusia. Se onkin sitten eriasia lipsahtaako humalan puolelle vai ei. Asioinnista apteekkiin ja jopa ruokakauppaan, on tullut vaarallista ja jännittävää vaihtelua. Kohta aionkin pyörähtää Siwassa, ajatuskin meinaa nostaa hikikarpalot otsalle.

Olen myös alkanut viettää uutta merkkipäivää, sen nimi on "pakollinen puhelu miehelle", ja sitä juhlitaan jotakuinkin kerran viikossa. Yleensä aloitan järjestelyt huolellisesti, lähtemälle julkiselle paikalle. Työpaikan baaritiski on kaikista tehokkain, koska siellä ei todellakaan kehtaa järjestää kohtausta. Sitten vaan yritän olla hermostumatta ja täten korottamatta ääntäni, sekä säilyttää keskustelun tason sellaisena, etten tule ohimennen sanoneeksi jotain tyyliin: "Vittu minuu vois vähempää kiinnostaa, vaikka se sun talos palais, ja se akka sen mukana...". Kotioloissa, neljän seinän sisällä, on liian helppoa riehaantua moiseen.

Pientä hajontaa

2011-01-20T23:53:00.002+02:00

Nyt kun Puolan reissu alkaa olla kaikkinensa järjestetty, lentolippuineen ja etukäteismaksuineen, olen alkanut pohtia matkan jälkeistä aikaa. Saan tässä elämäni tilaisuuden, mutta joudun samalla ensimmäistä kertaa miettimään asioita kahdelta kantilta. Lääkityksiin lähteminen on aina ollut helppoa minulle, koska vaihtoehtona on aina ollut mahdollinen katuminen jälkeenpäin, MS:n ottaessa askeleen eteenpäin. Entäs nyt?

Olenko ikäänkuin velvollinen lopettamaan tupakoinnin pitääkseni yllä suonistoni kuntoa. Tiedän, että se olisi paras mahdollinen kiitos papalleni, joka on vihannut tupakointia sen koommin kuin on sen itse pystynyt lopettamaan. Nikotinisti minussa on kauhuissaan, enhän ole pitkään aikaan edes halunnut lopettaa.

Isompi ongelma on kuitenkin päätös lääkityksen jatkamisesta. Tysabrin ansiosta olen paremmassa kunnossa kuin vuosiin, mutta peli voi kääntyä pahasti miinukselle koska tahansa. Tällä tarkoitan tietysti PML:ää, jonka riski kasvaa sitä mukaa, mitä kauemmin Tysabria annetaan. Entä jos saan nyt kokea jotain merkittävää, "parantua", ja sitten matto potkaistaan jalkojeni alta voimalla, josta ei välttämättä ole enää paluuta.

Ajatuskuvio alkoi hahmottua välittömästi sen jälkeen, kun sain varmistuksen maksun perille menosta. Olen paniikissa, enkä osaa sanoa mitään järkevää puoleen tai toiseen. Onneksi pääsen huomenna töihin, niin voin jättää alitajuntani työstämään asiaa, ilman välitöntä läsnäoloani. Tarvitsisin ystävää, mutta kenelle tästä oikein voi puhua, kun kaikki ovat niin onnellisia puolestani ja odottavat pelkästään positiivisia uutisia.

Rokko?

2011-01-15T16:14:00.002+02:00

Maanantaina olin vielä aikeissa käyttää tiistaisen vapaapäiväni siivoamiseen, mutta jokin korkeampi voima päätti toisin. Tiistaina heräsin kuumeisena, kieli rakkuloilla ja kurkku kipeänä. Työterveyslääkäri kirjoitti reseptin antibiootteja ja määräsi sairauslomalle. En koskaan kuitenkaan lunastanut tuota kuuria, koska useammalta taholta kuulin, oireideni viittaavan pikemminkin liikkeelläolevaan virusperäiseen rokkoon (entero?). Työterveyslääkärini on täysi "käsi" aina toisinaan, joten arvaamalla heitetty kolmas perättäinen antibioottikuuri ei oikein houkutellut.

Tuosta tiistaista asti olen siis ollut korkeassa kuumeessa ja suu niin kipeänä, että nestemäinenkin ruoka pitää nauttia istuviltaan siltä varalta, että kipu vie tajun. Toissayönä alkoi seuraavavaihe, joka värjäsi suurimman osan kropastani kirkuvan punaiseksi, kuviot olivat kuin leipäjuustosta. Kutina meinasi viedä järjen, varsinkin siinä vaiheessa kun seuraavan päivän mittaan ihottuma levisi naamaan asti. Viimeyön nukuinkin lapaset kädessä, etten raapisi naamaani verille. Nyt osa ensimmäiseksi ilmestyneestä ihottumasta alkaa jo sinertää, eikä enää juurikaan kutia. Tahot joista alussa kerroin, sanovat tämän alkavan olla nyt voiton puolella. Suuni on edelleen arka, rakkuloiden lisäksi siellä on nyt varmaan komea ientulehdus, koska hampaidenpesu ei ole viimeaikoina houkutellut.

Ajantajuni on täysin kadoksissa, koska nukun kolmetuntia viidestä. Äsken olin selin ikkunaan ja taivaalle ilmestyi sillä välin komeasti helottava kuu. Näin viimeyönä unta sairastuneeni "verenvuotokuumeeseen", sellaiseen jolle ei ole tuon parempaa nimeä, jota näkee vain elokuvissa. Sanotaan, että tämä tauti voi iskeä vain kerran, luojalle kiitos siitä.

Murhanhimoinen vs ymmärtäväinen

2011-01-10T00:27:00.000+02:00

Hyvät naiset ja herrat, näyttäisi siltä, että kukaan ei myöskään siivoa asuntoani, jos en minä itse. Muutosta on alle viikko ja yksiöni on muuttunut "lähes kodikkaasti" sisustetusta, uuden elämän aloitus pisteestä, poikamies boksiksi, jossa ei tiedä kävelläkö seiniä myöten vai vaan tavararöykkiöiden lävitse. Jokatapauksessa toivoa sopii, ettei mikään pure matkalla jääkaapille, sillä viimeistään päätepisteessä se purema on varma - matkan varrella on esimerkiksi täysinäinen roskapussi, jonka voi melkein kuulla ajattelevan. Sanotaan, että kissat ovat siistejä eläimiä, mutta enpä ole nähnyt luuttua kädessä niilläkään - olisikohan sittenkin pitänyt valita koirat.

Sairaslomat on nyt lusittu, ja vaikka kurkkuun sattuu ja jalka vähän temppuilee, niin nyt meikäläinen tienaa, sillä talous tulee olemaan tiukalla. Pahimpaan hätään ystävä tarjoutui lainaamaan, summia mitä en saisi pankista ulos kuin ryöstämällä, josko sittenkään. Ystävyyttähän ei rahassa mitata, mutta tässä on kuitenkin hyvä alku.

Kissat osaavat olla todella raivostuttavia. Tämä yksiö kokeiluni on korottanut niiden idioottimaisuuden huippuunsa. Ennen niitä ei ehkä niin huomannut, kun Rokki oli aina se kaikista rasittavin ja äänekkäin. Sen lisäksi seinätkin olivat näennäisesti omia, eikä tapettia tarvinut suojella, kunnianhimoisten remonttihaaveidemme takia.

Olen joskus niin katkera, että voin tuntea sen tihkuvan itsestäni. Joskus itken yksinäisyyttäni, joskus ikävää, joskus sitä että tuhlasin aikaa, jokatapauksessa itken paljon, mutta se ei estä minua näkemästä myös eteeni - hienosti sanottu, tottakai se estää, kun on silmät turvoksissa ja turpa räässä. Suunnitelmia tuntuu olevan nyt niin paljon, kaikkea haluaisi tehdä heti ja tässä. Pelkään kaatuvani nenälleni, koska unohdan ottaa jalat mukaani, sännätessäni taas eteenpäin. Tasaista vaihetta ei nyt tunnu löytyvän, vaan olen joko pysähdyksissä tai sitten satalasissa. Joko murhanhimoinen tai sitten ymmärtäväinen, ystävä tai vihamies.

Nyt tarvinee kuitenkin köllähtää jo sänkyyn, koska sitä sohvaa ei vieläkään ole. Huomenna on ensimmäinen päiväni koirien yhteishuoltajana, eli toisin sanoen, mies tarvitsee koiravahtia - ja pitihän sen tapahtua aamukuudelta, maanantaina. Kostonhaluisesti, tekisi mieleni vaatia miestä ottamaan kissat sitten vastavuoroisesti seuraavana maanantaina, jotta tämä saisi siivota koko 1/2-minun asuntoni, uuden hoitonsa, lapsen kissa-allergian takia.

Rakas matto

2011-01-03T00:04:00.000+02:00

Uusia vuosia vain kaikille, niin uusille kuin vanhoille lukijoille ja satunnaisille kävijöille.

Asuntoni sai tänään uutta ilmettä, kun pikkusiskoni toi kaksi ryijymattoa, joita eivät itse aio, irtoavien langanpätkien vuoksi, lattioilleen enää laittaa. Olen toki itsekin asiasta innoissani, mutta tuo norjalainen metsäkissa nauttii makuupaikasta ihan täysillä. Se kokeili maata ensin selällään ja sitten molemmilla kyljillään, kunnes käpertyi tyytyväisenä pesemään itseään. En tiedä olenko koskaan nähnyt sitä noin onnellisena.

Työkaveri toimitti minulle kotiin tietokonepöydän, jonka kasaamiseen sain kulumaan varmaan kaksi tuntia. Muutama ruuvi siitä taisi puuttua, mutta keksin tilalle patentteja, jotka kestävät tai sitten eivät.

En malta odottaa muuttoa, ja sitä, että pääsee purkamaan laatikoita, laittaen tavarat juuri sinne mihin ne haluan laittaa. Kukaan muu ei sotke tavaroitani enää, vaan saan pitää laatikot järjestyksessä, tai sitten olla vihainen itselleni.

Kissanpäiviä vessan lattialla

2010-12-30T22:18:00.000+02:00

Kera reippahan sisareni, pakkasimme pääosan tavaroistani eilen. Osan löimme autoon jo avaintenhakumatkalle ja kun kerran edelliselle vuokralaiselle sopi, jäin yksiööni yöksi jo tuolloin. Huonekaluja minulla on tällä hetkellä tasan tämä sänsy. Vaatteita tuli napattua mukaan pari jätesäkkiä ja astioita joitakin laatikoita, sitten lisäksi vielä tietenkin petivaatteet.

Kissat muuttivat tänään perässä, kiitos miehen. Olin niin masentunut päivällä hänen käydessään tuomassa minulle ruokaa, että ajattelimme kissojen edes vähän piristävän, vaikka koiria oikeasti kaipasinkin. Niistä on ollut minulle valtavasti seuraa. Heti tullessaan ne painuivat molemmat avonaiseen keittiön kaappiin, ja yrittäessäni ohjeistaa niitä laatikolle, ne sujahtivatkin vessassa yhä olevan alkuperäisen kylpyammeen alle. Toinen nyt jo luojan kiitos uskaltautui sieltä ulos, pelkäsin meinaan, ettei tämä isompi edes mahdu sieltä enää mihinkään. Mauri huutelee aina välillä hädissään tuolta jotakin, ja minä tietysti painun heti sinne lattialle ihmettelemään, että mitähän se mamman nappisilmä siellä nyt oikein kaipailee. Olen siis viettänyt suuren osan päivästä kyljelläni vessan lattialla, sopivasti lattiakaivon kohdalla kissalle leperrellen, enkä oikein voi olla miettimättä, kuinka hyvin tuosta mahdollisesti äänet alaspäin kantavat.

Nythän meillä on aikaa oloomme täällä totutellakin, sillä olen viikonlopun yli sairaslomalla, mitä ilmeisimmin virusperäisen yskän ja nuhan, sekä bakteerialkuisen korvakäytävätulehduksen takia. Olo alkaa olla hautaamista vailla valmis. Vaikuttaahan tämä taas kerran MS-tautiinkin, mikä pistää tässä vähän kaikenlaista leppoisaa sivusärkyä.

Puolasta sain sähköpostia viimein, koko pyhien ajan tulisillahiilillä kävelleenä. Suosikki puolalaiseni Angnieszka vaan ilmotteli, että nelisen viikkoa pitää olla ilman Tysabria, ennen pallolaajennusta. Tammikuun satsi jää sitten kyllä välistä, eli joutunen kertomaan neurologilleni reissusta sittenkin. Kai minä sen joskus aioin tehdä kuitenkin, mutta mielelläni olisin kertonut vasta operaation jälkeen. Jokatapauksessa, näyttää vahvasti siltä, että reissu on edessä jo helmikuun alkupuolella.

Hyvät lukijani, jos kenelläkään on ylimääräistä sohvaa, päältätäytettävää pesukonetta, kirja tms. hyllyä, mattoja, verhoja jne. ja ne vielä sattuvat sijaitsemaan Mikkelin lähiympäristössä, niin saa vinkata :).

Vähän turhankin pikkuhiljaa

2010-12-28T20:29:00.000+02:00

Elämä ei juuri etene näin pyhinä. Odotan sähköpostia Puolasta kuin kuuta nousevaa. Tänään yhden postin sainkin, mutta se tuli väärältä klinikalta, vastauksena muutama viikko sitten jättämääni kyselyyn. Tällävälin olen kuitenkin ehtinyt sopia mahdollisesta operaatiopäivästä toisen tahon kanssa. Lähetin paperit siis Amedsille, jossa ne menevät lääkärien päätäntävallan eteen. Ihan koko historiaani en saanut kirjattua, koska pyhät jarruttavat paperien pyörittelyä myös täällä päässä.

Asunnon avaimet minun pitäisi saada huomenna. Ensimmäiset muuttolaatikot rantautuivat eteiseeni tänään, joten kai niitä tässä pitäisi pikkuhiljaa ruveta täyttämään. Nyt riitelemme siis miehen kanssa pikkuasioista, isojen asioiden sijaan. Kumpi ottaa minkäkin DVD:n ja kumpi pelikonsolin? Uskokaa tai älkää, osa tavaroistani on jo ehditty sijoittaa, miehen toisen naisen tenaville menevälle lahjuslistalle. Törkeydelläkin on huippunsa näköjään.

Kaikki olisi tällä hetkellä huomattavasti helpompaa, jos en olisi tullut tähän väliin kipeäksi. Yskänlääkkeen sisältämä kodeiini kyllä rauhottaa kivasti, mutta voisi sitä jostain repiä jonkinlaista tarmonpuuskaakin. Taisin saada kuitenkin kesymmän version tästä viruksesta, sillä kuume on pysynyt matalana. Ei pitäne siis valittaa.

Asuntopuuhia

2010-12-20T17:51:00.000+02:00

No niin, minulla on asunto. Se on juuri niin hirveä kuin vuokra-asunto nyt yleensä voi olla. Sijainti ja hinta tekivät ratkaisun tällä kertaa puolestani. Asunto on ihan työpaikkani naapurissa ja se on kunnostaan johtuen halpa, noin niinkuin keskusta-asunnoksi. Pääsen muuttamaan ilmeisesti vuoden vaihteessa, kunhan saisi tuon pakkailuhomman edes aloitettua.

Nyt olen pyykinpesuvapailla ns. kodissani ja odottelen jotain pariskuntaa vilkaisemaan tätä luukkua. En hetkeäkään edes epäile, ettäkö kaupat tulisi sillä hinnalla mitä pyydämme. Mutta kyllä kai tämä tästä kaupaksi menee, kunhan malttaa odottaa, jos kiinnostuneita on nyt jo, ennenkuin tästä on edes ilmoitettu missään.

Huomenna yritän siis saada käsiini tulevan vuokraemäntäni, jotta saisimme paperipuolen kuntoon. Sen lisäksi menen laittamaan passihakemuksen vetämään, tulevaa Puolan matkaa ajatellen. Lisäksi aion käydä tilaamassa neurologiltani paperit viimeaikaisista testeistäni, jotta osaan sanoa juuta taikka jaata, tuonne Amedsille.

Elämä heittelee ja sitten se järjestyy. Minä olen selvinnyt erosta, vain koirat jäävät kaivelemaan.

Elämä jatkuu

2010-12-17T18:01:00.000+02:00

Pikaiset terveiset tässä kotosalla käydessä. Mielialat ovat nyt kyllä niin rusetilla, etten enää pysy itse perässä. Mies istuu tuossa viereisellä sohvalla, mminä olen esitellyt hänelle uusia rumia, lahja-alusvaatteitani ja kertonut asioita, jotka ovat nyt hänen varassaan, mitä noihin eläimiin tulee. Välillä olen tietysti päästänyt pakolliset tirinät, mutta nimenomaan koirien takia, en miehen.

Käytimme nuorempaa koiraa eläinlääkärissä, joka totesi hiivatulehduksen toisessa korvassa, ja mahdollisen kasvaimen toisessa. Tuo tulehdushan on mitä luultavimmin stressin seurausta, kasvain taas on kytenyt korvalehdessä jo pidempään, sillä se on kehittynyt näppylästä, minkä huomasin jo parisen viikkoa sitten. Nyt se muistuttaa paljolti luomea, ja sen poistaminen jättää korvalehden kuulemma ruusun malliseksi. Saa nyt sitten nähdä mihin suuntaan asia etenee, ensin hoidetaan tulehdus pois ja sitten katsellaan mitä patologi sanoo kasvaimesta.

Viikonloppu oli ehkä elämäni käännekohta. En ole vielä koskaan tuntenut itseäni yhtä tärkeäksi ihmiseksi. Vuosiin en ole myöskään tuntenut perhettäni yhtä läheiseksi. Suurimman pommin pudotti isovanhempani, jotka kertoivat kustantavansa minulle pallolaajennuksen Puolassa, ja kaiken mitä se nyt noin yleensä vaatii. Olen aiemmin kirjoittanut hoitomuodosta muutamia rivejä (googlehaku CCSVI kertoo enemmän kuin minulla nyt on aikaa). Itkimme kaikki kolme, eikä vatsani ole sen koommin rauhoittunut.

Pian tämän jälkeen, löysin asunnon, mikä ei ole kaunis, muttei myöskään kallis. Asunto on ihan työpaikkani naapurissa ja lemmieläinliike, josta olen suunnitellut roudaavani kissan hiekat, on ihan alakerrassa.

Jossain vaiheessa viikonloppua, puhuin miehen kanssa puhelimessa, sain sen jälkeen paniikkikohtauksen ja tajusin, ettei meillä olisi voinutkaan olla yhteistä tulevaisuutta. Ainakaan minä en olisi siitä selvinnyt. Rakastan koiriani yli kaiken, mutta ymmärrän nyt, että voin olla osa niiden elämää, elämättä kuitenkaan samankaton alla miehen kanssa.

Nyt menee siis niin lujaa, etten tiedä mitä tekisin ensin. Jonot tuonne puolalaiselle klinikalla, eivät olekaan sitä kahta vuotta, vaan aika voisi järjestyä jo keväälle. Saan tänään vielä tulostetun version heidän materiaaleistaan, jotta voin alkaa selvittää mitä todistuksia tarvitsen lääkäriltäni. Sen lisäksi tarvitsen passin ja tiettyjä tarvikkeita, joita ottaa mukaan. Taakse en enää katso, nyt mennään eteenpäin ja kaikki mahdollisuudet on auki.

Kotona käymässä

2010-12-12T02:14:00.000+02:00

Olen asunut evakossa työkaverin sohvalla viimepäivät. Nyt pyykinpesutalkoissa kotona, kun mies on jossain muualla yötä. Eilisilta (tai yö) oli kerrassaan ristiriitainen, kun kotiuduin töistä, nähden viimein koirat. Minä itkin ja koirat huusivat, minä vuoroin ilosta ja vuoroin luopumisen tuskasta - ota noista koirista ja niiden syistä huutaa nyt sitten selvää. Kissoillakin tuntui menevän pakka ihan sekaisin siitä kaikesta, ja ne aloittivatkin sitten vuosisadan takaa-ajon, jota jatkui pitkälle aamuyöhön. Yön nukuin vanhemman koiran kanssa taas samalla tyynyllä, vain huomatakseni, että mies on vaihtanut dödöä tai muuten lisännyt tuoksuvalikoimaansa. Aamusta mies ilmoittikin sitten, ettei tule vielä tänään kotiin, ja sanoi siinä sivussa hakevansa koiratkin mukaansa. Eli tässä nyt sitten istun, syntymäpäivieni jälkeisenä yönä, kissojen kanssa, pirstaloituneessa kodissani, selvinpäin, toivoen, että jompi kumpi koiristani jumalauta vähintään puree sitä akkaa.

Viimeisimmän blogitekstini kirjoitettuani, päätin tosiaan, ettei samankaton alla asuminen, ole mielenterveyteni kannalta, mikään ihanneratkaisu. Asiaa on hieman helpompi käsitellä, vähän kauempaa, eikä se hyvässä seurassa niin vaikealta tunnu, vaikka välillä paniikkikohtauksen partaalla heilutaankin. Ystävät tässä ovat minua pystyssä pitäneet, enkä jaksa uskoa, etteivätkö pitäisi jatkossakin, kunnes omat koivet taas kantavat.

Huomenna on siskonpojan ristiäiset, jotka ovat nyt kieltämättä ajatuksissani vähän taka-alalla. Odotan kuin kuuta nousevaa, että pääsen juhlien jälkeen starttaamaan matkan kohti kotipitäjää. Kyllä se on sen väärti, vaikka joutuukin istumaan äitipuolen kanssa samassa autossa, tuon lähes kaksituntisen. Jokin ääni takaraivossani kehottaa minua miettimään uudelleen.

"6.30 oot viikon ollut pois. On täällä tyhjää, niin kuin muakaan ei ois"

2010-12-08T09:42:00.000+02:00

Pyykit, pyykit, jäivät meinaan eilen kesken. Toivon todella, että saan nukkua ensiyön jossain muualla. Viimeyönä nukuimme vierekkäin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tai ei nyt aivan niinkään - minä itkin ja mies silitti tukkaani, niin kuin se voisi korvata kaiken. Apuaan hän tarjoaa joka asiaan, eikä tajua, että surutyö on tehtävä yksin.

Omatuntoaan helpottaen, hän kertoo minulle asioita joita en ole valmis kuulemaan. Haluan toki, että toinen tuntee olonsa onnelliseksi, mutta voi sen myös tehdä jossain muualla kuin minun itkuisen naamani edessä.

Olen kuin tyhjiössä, josta on vaikea kurkottaa maailman puolelle. Pitäisi etsiä asuntoa ja alkaa pakata tavaroita, mutta kaikki mihin pystyn, on paeta tätä maailmaa, johonkin muualle. Pakko päästä pois tästä asunnosta, vaikka omat rakkaat karvaturrini ovatkin täällä.

En ole nousemassa sängystä koko päivänä

2010-12-07T18:30:00.000+02:00

Odottelen pyykkejä koneesta, jotta voin siirtää ne rumpuun, ja pakata sieltä taasen reppuun. Mihin ne vien siitä, ei ole ihan selvillä, mutta osan voin tyhjentää työpaikan kaappiin, jonne olisi muutenkin hyvin käytännöllistä muuttaa asumaan.

En aio nousta sängystä tänään, vaan vasta töihin huomenna. On pidettävä itsensä joko täysin pelistä poissa, tai sitten kokoajan liikkeellä. Odotan viikonloppua, jolloin pääsen viimein käymään kotipuolessa. En tiedä mitä siellä sanon ja kenelle, tuntematta itseäni epäonnistujaksi. Perheeni on siellä ja monia ystäviä, mutta silti minusta tuntuu, että lähden matkaan korvat luimussa, kuin peläten, että joku sanoo jotain peruuttamatonta.

Miehen pitäisi tuntea samoin, mutta hänelle kaikki näyttää olevan tuhat kertaa helpompaa. Se on tietysti koirien kannalta varsin tärkeää, ettemme molemmat ole aivan raunioina. Toivotaan, että kaikella tuolla tarmollaan, mies myös jaksaa saada tämän asunnon myyntikuntoon.

Villi ja vapaa, vai orpo piru

2010-12-07T03:42:00.000+02:00

Nyt on viimein yksi taival taitettu ja tässä pitäisi aloittaa seuraavaa. Päädyimme vimein eroon, tai oikeammin mies päätyi. Ymmärrän järkisyyt, mutten käsitä miten tunteet katoavat. Olen hukassa.

Suhteemme on jo pitkään ollut karilla, mutta sen täydellinen loppuminen uhkaa upottaa sen osan laivasta, jossa minä, ilman pelastusliivejä, odotan pelastuslauttaa.

Vietin viikon nestemäisissä merkeissä ja tänään sitten popsin rauhoittavia, selvitäkseni näistä pakollisista pyykkivapaista. Olen yöpynyt pääasiassa työkaverin sohvalla. Kotiin tulo kun ei tuo minusta esille kovinkaan vahvaa ja selvityvää puolta.

Kotiin tullessa näen koirat, joita rakastan yli kaiken, mutta jotka nyt joudun käytännönsyistä jättämään miehelleni. Se repii minulta sydämen juurineen irti. En voi olla täällä hetkeäkään itkemättä ja eilen tilanne menikin jo sitten paniikin puolelle.

Tuntuu utopistiselta, että kohtauksen ollessa päällä, sama mies, jonka takia nyt hajoan, silittää päätäni, vaihtaa räkärättiäni ja yrittää piristää. Yritämme siis erota ystävinä, niin, että molemmilla on oikeus koiriin. Ja muutenkin mies on luvannut auttaa sen minkä pystyy. Minun pitäisi tässä nyt vain päästä jaloilleni, etten pilaisi katkeruudellani kaikkea.

Olen eksyksissä taas, joten päivitykset varmaan lisääntyvät jatkossa.

Tätin prinssi

2010-11-08T21:53:00.000+02:00

Minusta tuli viimeviikolla täti, toisen kerran. Tänään kävin katsastamassa tulokkaan, jolla tuntui olevan kaikki sormet ja varpaat paikallaan. Pienen pieni mies, jolle on suotu veljeni nenä. Liekö tuo sitten hyvä vai huono juttu? Ainakin minun sydämestäni on taas pala menetetty. Kummityttöni tuntui olevan niin huolehtivaa isosiskoa, olisi halunnut pukea ja riisua, sekä juottaa, kaikella kaksi ja puoli-vuotiaan innokkuudellaan.

Pari vapaapäivää meni näin muuten ihan nukkuessa. Tänään sain jo perseeni irti sohvasta, mennäkseni huomenna taas töihin. Akut ladataan sitten taas viikon päästä. Voisihan sitä joskus tehdäkin jotain vapaa-ajallaan, mutta sitä ei oikein tunnu lohkeavan riittävästi. Ja pikkujoulukausi on vasta edessäpäin.

Jokin aika sitten päätin alkaa säännöllisesti ulkoiluttaa kameraakin, mutta tosiasiassa se tapahtuu varmaan vasta keväällä. Olen alkanut kirjoitella pöytälaatikkoon, asioita joita en halua nyt justiinsa täällä julkaista. Jotenkin sitä tarvitsee tuulettaa tätä pääkoppaansa, mutta mitä syvemmältä ja ajallisesti kauempaa asiat kumpuavat, sitä vaikeampaa niitä on asettaa muiden mahdollisesti arvosteltavaksi. Olisihan se hienoa jos voisi vain elää tätä päivää, menneistä välittämättä.

Painajainen jo lähes perheenjäsenenä

2010-11-02T02:50:00.000+02:00

Viimetekstissäni kirjoitin lomasta, nyt se tuntuu taas niin kovin vieraalta ja utopistiselta ajatukselta, että täytyy tovi miettiä, ymmärtääkseen sanan merkityksen.

Siitä huolimatta, että nukuin toissayönä vain puolituntia, ennen aamuvuoroa, tämä muutama päivä on ollut taas erilaista, sanan varsinaisessa merkityksessä. Olen yhtäkkiä löytänyt luovuuteni ja tursuan ideoita sen hyödyntämiseksi. Tein vakaan päätöksen ottaa pari asiaa haltuun, joiden päällä olen vuosia istunut, välineinäni "kynä" ja kamera.

Näitä paria päivää lukuunottamatta, koko viikko on ollut yhtä painajaista - kirjaimellisesti siis. Parhaimmillaan heräsin yöllä tunnin välein, milloin minkäkin unen takia. Olin taas vaihteeksi keskellä sotaa ja tulipaloa. Kun painajaiset siirtyivät käsittelemään työelämää, tunsin siirtyneeni normaaleihin raja-arvoihin, vaikka tuosta nyt jonkin tausta-ahdistusteorian joku vielä heittäisikin.

Nähtyäni näitä sotaunia, aloin ajatella jo edesmenneitä isovanhempiani. Muistan asioita, joita en ole ennen ajatellut kahdesti ja kuvittelen loput. Katson elokuvia, saadakseni käsityksen heidän elämästään, vaikka tiedän, että tuo käsitys on vääristynyt. En tiedä miksi asia vaivaa päätäni, mutta lähes aina painajaisten alkaessa, aihepiiri löytyy sota-ajoilta.

Tänään tapasin ystävän, kahvikupposen ääressä. Olemme tunteneet vuosia ja tapasimmekin hieman kummallisissa merkeissä, viettäen "työviikon" kahden pienessä varastossa. Olen varmasti tässä vuosien mittaan, kaivanut kaikki luurankoni kaapeista sekä laatikoista, ujuttaen ne jollain tavalla kahvipöytäkeskusteluihimme, mutta vasta tänään, ystäväni avautui minulle elämäänsä jollain tapaa hallitsevasta asiasta, johon ei aiemmin ole edes sivulauseessa viitattu. Tunsin itseni tärkeäksi tuon keskustelun jälkeen, vaikka tietysti pyyhkisin asian pois - ei keskusteluistamme, vaan hänen elämästään - jos siihen pystyisin. Tuntuu hyvältä, ikäänkuin maksaa takaisin velkaa, ja olla edes vähän tukena. Vuoroin vieraissa ;).

Kesäloma ja lapaset

2010-09-05T09:54:00.000+03:00

Ehkäpä on aika alkaa taas ilmaista itseäni, muutenkin kuin facebookin profiilipäivityksissä. Syksy on tullut ja tuntuu. Joskohan on vielä liian aikaista kaivaa kirkasvalolamppu komeron kätköistä, ladata D-vitamiinit dosettiin tai ihan vaan ryömiä sohvan alle kuolemaan? Fiilikset alkaa olla ainakin sen mukaiset.

Mikäpä olisikaan mukavampaa kuin valittaa taas miehen toilailuista, ihan kuin ennen vanhaan. Tuli taas kokeiltua millaista on käydä vähän juhlimassa yhdessä, ja todettua ettei se kannata. Seurauksena taas kerran rikkinäinen olo, enkä oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Mikäpä tuohon paremmin lääkkeeksi sopisi kuin juhliminen ystävän kanssa, miehen valmistautuessa huomiseen työpäivään.

Huomenna olisi virallisesti ensimmäinen lomapäiväni, vaikka sainkin startata "kesälaitumille" jo paria päivää aikaisemmin. Sen kunniaksi otin perjantaina lapaset mukaan, työmatkaa varten. Nyt odottelen, koska ne räntäsateet oikein alkavat?

Keskiviikkona on viimein se päivä, jolloin vanhempi hauvelimme pääsee lopullisesti eroon sukupuolivietistään. Se vietti onkin pyörittänyt talouttamme niin kauan kuin muistan. Ensimmäinen lomaviikkoni meneekin sitten toipilasta hoivatessa.

Haaveilen lähteväni loppulomasta kotipuoleen, mikäli saan kaiken muun tarvittavan pois alta, ennen sitä. Niin paljon ihmisiä taas, joita pitäisi nähdä ja joita haluaisin nähdä, mutta aikaa ja voimia ei ole riittänyt matkustamiseen.

Kaikkea mahdollistahan tässä taas haluaisi toteuttaa, mutta mistään ei oikein tunnu saavan kiinni. Pää on täynnä ideoita ja ajatuksia, kirjoja, urheilua, elämäntaparemonttia ja ajanvietettä, mutta mitään en kuitenkaan toteuta. Olen vaan ja odotan, että jokin pakottaa toimimaan edes jotenkin.

Unettomuus on taas rassannut isoa pyörää pahemman kerran. Heräsin taas ennen kuutta aamulla, enkä varmasti nukkunut edes neljää tuntia. Joko en saa unta riittävän ajoissa tai sitten herään liian aikaisin, jokatapauksessa olen väsynyt kaiken aikaa. Nyt on lääkkeetkin loppu, enkä jaksaisi lähteä reseptiä metsästämään. Eihän siinä, ettäkö tässä nyt tarvitsisi edes välttämättä herätä näihin päiviin.

Eroahdistusta ja ikävää

2010-08-14T02:53:00.000+03:00

Kesäsesonki alkaa olla ohitse, vaikka pakkaset ei turhia päälle paina. Heti heinäkuun loputtua, alkoi sadella erinäisiä merkkejä siitä, miten lomalaiset alkavat palailla harmaaseen arkeen. Minun harmaa arkeni se vaan jatkuu ja jatkuu. Lomaan ei enää voi olla kuin muutama viikko, eihän?

Miehen loma loppui taas perinteisen kaavan mukaan. Ensin siis suunniteltiin pitkään selvinpäin oloa ja sitten todettiin se liian vaikeaksi. Noh, täytyy kyllä sanoa, että niin kauan kuin se ei ole meikäläisen riesana, vetäköön ihan niin paljon kuin parhaaksi näkee.

Palailin juuri tyhjään asuntoon, jossa kaksi terrieriä odottivat kuumeisesti seuraa. Ilmeisesti pari iltaolutta oli liikaa, koska herra eroahdistus oli pissannut sohvalle ja herra huonorakko sohvan jalkaan. Onneksi otin ne kaksi iltaolutta, koska muuten toiminnan tulos olisi luultavasti vituttanut ihan vähän enemmän.

Haaveilen kovasti matkustavani lomallani johonkin kauas pois, mutta todennäköisesti en tule pääsemään Myllykoskea pidemmälle. Olisihan se jokatapauksessa ihan rahan haaskausta lähteä jonnekin kauas pois, vain kaivatakseen siellä kaukana ympärilleen niitä samoja ihmisiä, jotka tuppaavat asumaan edellä mainitussa paikassa.

Niilo, miulla on ikävä sinua - mut en silti pissais sun sänkyyn ;).

Kylläpä kypsyttää

2010-08-02T04:45:00.000+03:00

Unettomuutta vai seuraavan aamun välttelyä? Aivastin tänään kerran oikein tunteella, ja seuraavassa hetkessä totesin miehelle, että lienee taas se aika kuukaudesta... Flunssa-aika nimittäin.

Töissä iski kognitiivinen fatiikki, pitkästä aikaa, ja myöhemmin huomasin näkökentän laitamilla pisteitä, joiden ei kuuluisi olla siellä. Sitten viimein iski jalkojen voimattomuus ja muutenkin kauttaaltaan mätä olo. En edes halua tietää millainen oloni on aamulla, joten vedän itseni niin piippuun, että voin nukkua pitkälle sen ohitse. Luulen osuneeni oikeaan heti tuon aivastuksen jälkeen.

Viikko on ollut kaikenkaikkiaan täysin paska. Ihan niin kuin mikä vain tiputuksen jälkeinen viikko. Alan horjua uskossani, koskien lääkityksen haitta-hyötysuhdetta. Tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin ja odottaa seuraavaa pahenemista polvillani. Viimeisin tiputus oli muuten kahdeksastoista, hip hei ja hurraa!

Illalla piti mennä ystävän taidenäyttelyyn, mutta joudun varmaankin perumaan. Toisaalta ihan järkevää, koska en muutenkaan ollut ihan varma siitä, miten paljon moisessa tilaisuudessa ahdistuisin. Voihan ne taulut käydä ihastelemassa avajaisten jälkeenkin.

Olen muuten yrittänyt päästä bloggeriin sisään jo viikon verran, mutta nettini on taas käyttäytynyt huonosti ja jättänyt minut leikkien ulkopuolelle.

Rullat alle

2010-07-11T05:20:00.000+03:00

Se olisi taas aika päivittää kuulumisia, aloittaen toteamalla, ettei tässä nyt ihmeitä ole tapahtunut. Töitä on ollut sopivasti, ottaen huomioon, että olen jaksanut tehdä niiden ohessa, aina välillä, jotain muutakin. Silti ei tarvitse kuitenkaan odottaa tilipäivää naama valkoisena, vaan perusturva on sieltä kuitenkin tulossa.

Jouduin pitkin hampain aloittamaan taas jonkinlaisen painonhallintaprojektin, mikä nyt ei oikeastaan muuta vaadi kuin säännöllisiä välipaloja. Ohjelmassa siis aineenvaihdunnan uudelleenkäynnistäminen ja pienehköä fyysistä rasitusta niin, ettei kuitenkaan ihan sairaalaan asti päädytä.

Löysin taas pitkästä aikaa intoa kaivaa rullaluistimet naftaliinista ja sain aikaiseksi jopa laittaa ne jalkaan. Hyvin pian tämän jälkeen, löysin myös pihatien rosoisen asfaltin, ja katsoinpa parhaaksi tarkistaa sen olevan paikallaan ihan kokovartalonmitalla. Siinä pötkötellessäni, lisäsin mielessäni olevaan ostoslistaan ainakin rannesuojat, näin ensialkuun. Kömpelösti muotoiltuna, tekniikka oli vielä takaraivossa, mutta nilkan lihaksista ei näkynyt tietoakaan missään. Ylipäätään kaikki tasapainoon vaikuttavat lihakset olivat niin onnettomassa kunnossa, että päätin jatkaa hengelläni leikkimistä, vain saadakseni edes osan niistä takaisin.

Seuraava ongelmakohta olikin sitten asuntomme sijainti, eli toisin sanoen, jyrkkää alamäkeä ihan joka suuntaan. Välillä rassasin siis kylmän viileästi luistimet pois jalasta ja menin pahimmat mäet kävellen. Ylöspäinhän voi luistella huonostikin, kunhan varmistaa, ettei lähde valumaan takaisinpäin. Ensikosketukseni luistinradan pintaan jäi kaikenkaikkiaan mitättömän lyhyeksi, koska en uskaltanut väsynein jaloin jatkaa, minulla kun on taipumusta välillä kompastua omiin varpaisiini ihan ilman ylimääräisiä painojakin.

Seuraava kosketukseni asfalttiin tapahtuikin sitten ihan vain ja ainoastaan luistimien välityksellä, eli en ollut missään vaiheessa edes turvallani, vaikka moisen tilanteen ehdin monesti jo päässäni visualisoidakin. Pelotti aivan perkeleesti, koska nyt uskaltauduin jo mäkeä alaskin, järjestettyäni itseni ensin hyville asfalteille ihan autokyydein. Ylipäätään koko reissu oli yhtä jarrutusharjoitusta, hyvin opettavaista sellaista. Jännästi sitä motivoituu oppimaan nopeasti silloin, kun virhe voi viedä hengen, tai ainakin aiheuttaa kipua.

Kolmannella reissulla harjoittelin jo vähän hyppimään urien yli, sitä kun ei koskaan tiedä, millaiseen kraateriin tässä kaupungissa törmää. Mikkelissä ylipäätään, tiet ovat niin järkyttävässä kunnossa, että fillarillakin voi mennä kovemmissa vauhdeissa kumoon, ihan vaan, koska tiessä nyt sattui olemaan "kuoppa". Meilläpäin tuollaisia kutsutaan jo luoliksi, mutta eipä se täällä haitanne. Tuota meidän pihatietäkin korjataan kuoppa kerrallaan joka kevät, joten nykyisellään se onkin täynnä entisiä kuoppia, joiden alla on joskus ollut tasainen asfaltti. Jokatapauksessa, vaatii vielä harjoitusta ennenkuin tässä molemmat luistimet maasta irtoavat.

Harrastus sinänsä on hirveän palkitseva, koska kehityksen todella huomaa jo yhdessä päivässä. Tästälähin nuo luistimet tulevat olemaan säännöllisessä käytössä, jos ei muuta, niin tasapainoharjoituksen vuoksi. Luistelulenkki menee muuten myös ohitse kuin itsekseen, ilman että siitä tulee missään vaiheessa pakonomaista vääntämistä. Samalla joutuu kuitenkin keskittymään hengissä selviämiseen ja adrenaliinivirtaan.

Juhannusta ja innostusta

2010-06-30T15:54:00.000+03:00

Minun juhannukseni 2010 sujui töiden merkeissä - eikä sieltä heti juhannuksen jälkeenkään niin vain vapaille kirmattu. Kuusi päivää, vaihtelevasti joko "hiljaista kidutusta" tai vastapainoksi "helvetillistä rääkkiä". Se minkä osion millaiseksi, mihinkin aikaan viikosta kokee, vaihtelee väsymystilan mukaan, mutta jos siellä jossain välissä jokin normaalipätkä olikin, se unohtui melko nopeasti, seuraavaan ääripäähän siirryttäessä.

Viimeiset kaksi yötä ja yhden aamun olen käyttänyt aikaani MS-tutkimuksen uusimpien käänteiden selvittämiseen. Yht'äkkiä suosikit-valikkoni on tulvillaan englanninkielistä materiaalia, joita on tarkoitus päästä tutkimaan, kunhan suomenkielinen materiaali on kahlattu läpi.

Sen lisäksi, että tutkimus on ottanut mielestäni merkittävän harppauksen eteenpäin, saa asialle omistautuneet yksityishenkilöt, hatunnoston tältä suunnalta. Tiedottaminen toimii ilmeisesti niin potilaiden kuin heidän läheistensä kautta, siinä missä ammattilaistenkin. Toki minulla on sivistyksessäni asian suhteen iso aukko, mitä kutsun viimevuodeksi. Jokatapauksessa minut tämä sai toivon kipinän kera innostumaan pitkästä aikaa, edes ottamaan asiasta selvää. Te arvon lukijani, olette nyt sitten se foorumi mille innostustani puran, koska lähipiirissä ei montaakaan asiasta yhtä innostunutta löydy.

Mitenhän tiivistäisin luetun ymmärtämisen - tai väärin ymmärtämisen - tähän..? Kuvantamismenetelmin, mitä suomessa ei ainakaan vielä viimevuoden lopulla hallittu, on MS-potilailta löydetty tukoksia kaulalaskimoiden ja jonkin rinnassa sijaitsevan isomman laskimon alueelta. Seuraamassani keskustelussa on referoitu tutkimustietoa, sekä potilaskertomuksia, poissulkematta mehukasta aiheella spekulointia. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, noiden tukosten kirjoitetaan olevan pikemmin syy kuin seuraus MS-taudin kuvaan astumiselle. Verenkiertohäiriö aiheuttaa aivoihin happivajeen ja käynnistää sarjan muita surkeita sattumuksia, joita aiemmin on pidetty tutkimuksen pääkohteina. Maailmalla näitä tukoksia on avattu mm. pallolaajennusmenetelmällä ja hoitotulokset kuulostavat ainakin näin alkuun ilmiömäisiltä.

Nyt olen siis kohdassa lokakuu 2009 ja pidän itseäni jännityksessä sen suhteen, miten asia tästä lukiessa kehittyy. Sen verran tiedän sanoa, että ensimmäinen/ensimmäisiä suomalaisia on jo operoitu, mutta kotimaankamaralla moinen ei vielä käsittääkseni onnistu. Aiheesta löytyy enemmän tietoa mm. google-haulla CCSVI.

Varsinaista seikkailua

2010-06-24T00:01:00.000+03:00

Heräsin aamulla puhelimeni osoittaessa ensimmäisiä elonmerkkejä sitten toissaviikon. Hoitaja kaipaili labran kautta osastolle, kun minä vasta olin päättänyt tarkistaa tiputusaikataulun potilastoimistosta. Niin se vaan kuukausi taas vierähti, ja hoitoväsymyksen painaessa alitajuntani oli vain päättänyt unohtaa. Jos se ei romuttaisi suunnitelmia pidemmällä tähtäimellä, saattaisin pitää kesän lomaa koko touhusta. Voisin samantien lyödä kaikki lääkkeet narikkaan, jäädä sen seurauksena sairauslomalle ja hankkia vaikka kätevän alkoholismin aikaa tappamaan.

Yksi top-kolmosen hoitajista oli sentään töissä, joten reissu ei ollut ihan yhtä surkea, kuin osastonäkymä noin yleensä. Viereisen petin potentiaalinen MS-tapaus oli ihan kohtuullista rupatteluseuraa, ikäerosta huolimatta. Lisäksi myöhästyin sopivasti lounaalta, joten yhteensattumien summa oli hillityn positiivinen.

Huikea päivä jatkui vähintään yhtä huikeasti, tällä kertaa vanhempaa koiraa trimmaten. Lisäksi sain viimein huuhdottua, viikon lukossa olleen, korvani auki. Kaikkea tätä jännitystä oli paettava naapuriin, kaverin luo kahville, vain todetakseni, että siellä koko viikon jännitys oli kulminoitunut virkkuutyöhön, josta kaiketi joskus tulee kaulaliina tai sitten "kissan peitto". Olemme me sitten miten vanhoja ja väsyneitä tahansa, ainakin saimme taas hyvät naurut sitä ihmetellen.

Saadakseni vastapainoa päiväohjelmalle, voinen alkaa taas tuijottamaan teho-osastoa tietokoneelta. Olen menossa tuotantokaudessa 2, joten ainakaan tuo sarja ei lopu ihan heti kesken, ja olenkin onnistunut täyttämään sillä jo n. viikon jokaisen yön, sekä osan päivistä.

Tuuliviiri rauhaton...

2010-06-19T01:32:00.000+03:00

Olen näköjään saanut lukijakuntaani uuden jäsenen. Niin hassua kuin se onkin, lukijakunta kasvaa, kun en sano mitään. Ehkä tuosta pitäisi ottaa jotain opiksi ja jatkaa vaitioloa.

Elämä tässä omassa liemessäni on sujunut varsin perinteisesti. Loma vaati oluset jos toisetkin, joten olen päättänyt tasapainottaa elämääni, jatkamalla nestekuuria, myös töiden lomassa. Tilanne jos toinen on vaatinut iltaoluen, ja iltaolut usein kaverin jne.

Elämäni mies, puhutaan siitä nyt sitten millä nimellä tahansa, on muuttanut käytöstään varsin radikaalisti. En nyt voi sanoa, että sitä entistä olisi mitenkään ikävä, mutta tarviiko sitä nyt olla niin älytöntä siirappia kokoajan. Moni mies olisi onnellinen saadessaan ns. vapaaillan, emännän siunauksella. Tämä mies harmittelee, ettei emäntää kiinnosta missä hän menee. Ehkäpä tällä emännällä on riittävästi tekemistä omien menojensa kanssa, vaikka ne varsin työpainotteisia olisivatkin.

Naisista puhutaan kyllä paljon tuuliviireinä mutta miehet ne vasta kummallisia ovatkin. Nyt yhtäkkiä, kaikkien näiden paskassa kahlattujen vuosien jälkeen, on vaikea uskoa, että se valaistuminen, minkä eräs sanoo kokeneensa, tiettyjen asioiden suhteen, olisi todellista. Alkaisiko sitä nyt itsekin rakennella pikkuhiljaa pilvilinnoja sen suhteen, että elämä tästä tasapainottuisi? En taida olla oikein pilvilinna-tyyppiä. Korkeintaan katson asioita eteenpäin, ilman ennakko-odotuksia ja "kuilunpartaalla"-tunnetta.

Entäs sitten, kun menee aikaa ja tilanne on edelleen sama? Kyllästynkö tähän tasapainoiseen elämään ja menetän kiinnostukseni parisuhteeseen ja elämään yleensä? Voi kunpa joskus vielä näkisin sen ajan, että elämä olisi tylsää ja tasapaksua. Voin toisaalta taata, että laskupinkka viimeistään karmii selkäpiitä sen verran, että saan mahan kerran kuussa jännityksestä kuralle. Ja ainahan minulla on MS pitämässä yllä tiettyä nöyryyttä, ettei tässä nyt liioista päästä unelmoimaan.

Jalat siis tiukasti maanpinnalla, jään pohtimaan miten tässä nyt sitten käy. Tiedän, että mies on "viihteellä" kaverinsa luona, enkä voi kuin toivoa, että sieltä kotiutuu hyväntuulinen ääliö, sen perinteisen kusipään sijasta. Minä voin jo lakata vahtimasta ovea, mutta kuka nuo koirat saisi pois tuolta eteisestä ovea tuijottamasta?

Kesä tulee! Odottaako innolla vai ei?

2010-05-13T23:16:00.000+03:00

Olisikohan nyt tullut pidettyä luovaa taukoa kirjoittamisesta riittämiin? Vaikka ukkonen jylisee uhkaavasti taustalla, minä elän vaarallisesti, surffaan netissä ja huudatan televisiota.

Menneen kuukauden olen elänyt elämääni, juuri niinkuin odottaa saattaa. Pitkittynyt flunssa, keuhkoputkentulehdus ja antibioottikuuri siirsivät lääketiputusta taas viikolla. Jos hyvin käy, olen viikon päästä taas näennäisesti terve ja nautin helteiden tuomasta fatiikista täysin rinnoin. Jos hyvin käy, flunssan tuomat näköoireet hellittävät, ennenkuin minun täytyy huomioida niitä mitenkään.

Suunnittelen onnessani kesälomani ensimmäistä puoliskoa, jonka aion viettää sohvan pohjalla, tehden "en niin mitään". Miehelle kesälomasuunnitelmani on punainen vaate, josta kävimme pitkän keskustelun viimeyönä. Toinen ei voi käsittää miten joku heittää lomansa hukkaan, vain ollen rauhassa kotona. Minä en voi käsittää miksi tässä enää pitäisi tavoitella kuuta taivaalta, tähdistä puhumattakaan, vain elääkseen elämää, jota joskus kuvitteli voivansa elää.

Minun elämäni on tässä ja nyt, näillä voimin ja näine mahdollisuuksineen. Menen ulos jos jaksan. Ryömin puutarhassa jos haluan, eli en. Urheilen jos pystyn ja jaksan. Kirjoitan, kun jaksan, jotta saan ajatukseni järjestykseen. Teen mahdollisimman paljon töitä, niin kauan kuin niistä nautin, jotta tunnen itseni yhteiskunnan jäseneksi. Olen hyvä ystävä niille, jotka eivät vaadi ystäviltään suorituksia. Jätän omaan arvoonsa ne, jotka unohtavat sinut, kun et enää jaksa heilua yöelämässä. Teen mitä haluan, koska haluan, enkä mitään pakotettuna.

Juuri tällä hetkellä olo on ristiriitainen. Rakastin kesää ja kuumuutta, olen edelleen innoissani auringonpaisteesta. Silloin harvoin, kun olen päiväsaikaan hereillä, näen auringonpaisteen ja suunnittelen lähteväni lenkille, kunnes tajuan olevani flunssainen. Joskus lähden onnessani pihalle auringonpaisteeseen ja heti perään voin huonosti liian lämmön takia. Vihaan sadetta ja pimeyttä, mutta rakastan sen tuomaa viileyttä ja raikkautta. En tiedä mitä antaisin, jos saisin kokea viime kevään uudelleen. Tarjouksia odotellessa, pysyn sisätiloissa ja nappaan D-vitamiinini purkista.

Tamppoonin metsästys

2010-04-18T10:40:00.000+03:00

Lienee aika palailla lomilta takaisin myös kirjoittamisen pariin. Kulunut aika on mennyt siivillä ja vähemmän siivillä.

Näköhäiriöni äityi loman jälkeen siihen pisteeseen, että oli pakko palata takaisin myös sairaalan arkeen. Kovin sokeaksi en ehtinyt, mutta lukeminen ja kirjoittaminen oli pantava hetkeksi jäihin. Armas TV:ni palveli tekstityksettömänä tunnollisesti, emäntänsä tukena, vaikkakin voisi olla mielenkiintoista päästä tekemään vertailua siitä, miten kuvanlaatu on muutamassa viikossa muuttunut parempaan suuntaan - mikä full HD. Joka tapauksessa, sain muistoksi mehevät päänsäryt ja aavistuksen lisää "rakeisuutta" näkökenttään.

Episodi vaati tietysti taas aivojeni tallennuksen keskussairaalan kortistoon - ne voivat kuulemma kohtalaisen hyvin, mitään epämääräistä ei havaittu. Selkäydinnestenäytettä en suostunut luovuttamaan - pitäähän tytön pitää kiinni omistaan. Kun kaikki muu mahdollinen oli poissuljettu, sain perinteisen kortisonikylvyn MS-taudin pahenemisvaiheeseen, kolmena peräkkäisenä päivänä, kuten tapana on. Koko kolmipäiväinen nestetankkaus, tippaletkuineen päivineen, on yhtä usvaa. Verta, virtsaa ja sydänkäyrää, unettomia öitä ja hyperaktiivisuutta.

Perinteisesti mieleenpainuvin kokemus oli tuo virtsanäyte, jonka antaminen tuo aina mukavasti jännitystä elämään. Kuinka kaipaankaan katetria aina, kun saan sen mukin kouraani. Yleensä en mitenkään luonnostani hakeudu tilanteisiin, joissa keskustellaan kuukautiskierrosta, mutta tässä vaiheessa on pakko jakaa tamppoonin metsästystarinani kanssanne. Eli mennessäni antamaan tuota kirottua virtsanäytettä, minulta puuttui vaadittavat oheistarvikkeet, joita luotin löytäväni sairaalan kahviosta. Verinäytteen ja sydänfilmin jälkeen, minun piti siis kipaista lähimmälle R-kioskille, koska sairaalan kahvio tuotti tässä tapauksessa pettymyksen. Koska laboratoriosta puuttuu myös market-tyyppiset säilytyslokerot, jätin kuumeisesti odottavan - tässä vaiheessa vielä tyhjän - "pissakipponi", sekä sydänkäyräni kaniin, laboratorion ilmoitusluukulle, jo tutuksikäyneelle hoitajalle ja lähdin etsintäretkelleni. Kadun toisella puolella sijaitseva R-kioski oli tietenkin vielä yöunilla. Matka jatkui läheiseen Saleen, jonka piti olla auennut seitsemältä, mutta johon työntekijätkin vielä odottivat sisäänpääsyä (täytyy sanoa, että minä olisin ehkä lähtenyt puolentoista tunnin odottelun sijasta kotiin kahville). Minulle ei koskaan selvinnyt miksi ovet pysyivät kiinni, eikä siinä vitutustilassa juuri kiinnostanutkaan. Aikaisesta ajankohdasta huolimatta otin epätoivoisen puhelun vieressä asuvalle siskolle, mutta ei siitäkään juuri apua ollut - rauhoittava tupakka ja paniikinomainen kuvanauhakelaus keskustamiljööstä. Siwa on selvää säästöä, sinne siis, torimontun toiselle puolen. Hieman hymyilyttää näin jälkikäteen, kun mietin tuotakin aamukeskustelua Siwan kassan kanssa, joka nyt on kuitenkin tuttu ennestään. Ja sitten viimein, minulla on tarvikkeet, sekä melkoinen kupla otsassa. Kerrankin onnistui näytteen antaminen oikein tunteella, kun pääsin takaisin sairaalalle ja mukiin kiinni.

Nyt tilanne on siis jo rauhoittunut. Näkö palautui hoidon seurauksena vasempaan silmään täysin - mikä siis on aiemmin myös täysin terve. Oikea silmä ei ole mikään riemuvoitto vieläkään, mutta siinä nyt on ollut pientä häiriötä jo kohta kuusi vuotta, joten on melko vaikea arvioida miten korjaantuiko se ennalleen vai ei. Päänsärytkin ovat loiventuneet ja elämä jatkuu. Saan pitää Tysabri-lääkityksen, vaikka olin ihan varma, että tällä kertaa se jo minulta viedään. Tiputus siirtyi viikolla eteenpäin ja nyt se olisi edessä ensi tiistaina.

Sairaalan ulkopuolella, aika on kulunut töiden parissa. Saatan palata menneisiin viikkoihin vielä myöhemmin, mutta päätän tämän tilitykseni nyt tähän.

Selkärangattomia loisia

2010-03-28T18:54:00.000+03:00

Alkaa olla lomat lusittu, vaikkakin muutama vapaapäivä on vielä jäljellä. Kotiuduttiin juuri Kouvolan suunnalta ja on muuten nannaa olla taas omassa kotona.

Alkuviikko meni melkein edellisestä työviikosta toipuen. Fatiikki ylsi taas siihen mukavaan pisteeseen, että sohvalla makaaminenkin uuvutti ja tupakointi se vasta olikin suorittamista. Onnistuin kuitenkin hoitamaan molemmat hommat kunnialla kotiin - missä sitä olisikaan ilman tupakkayskää.

Hirveän hauskaa jäädä lomalle, kun molemmat tietysti odottivat, että ehditään kerrankin tekemään jotain kivaa yhdessä, mutta sitten tämä akka lojuukin taas niin omassa elementissään, TV-sarja maratoonilla. Loppuviikkoon mennessä sitä tietysti toipui siihen kuntoon, että päivittäin veti vaan yhdet iltapäiväunet ja reissuun uskallettiin lähteä. Myllykoskella sitten lähdettiin eri suuntiin ja nyt onkin loma ohitse - tällä lomalla sitä vasta luotiinkin paljon yhteisiä muistoja.

Mitä omiin muistoihini tulee, niin taidan muistaa ikuisesti sen, kun kerrankin otin pari mehevää voittoa (äidistäni) Scrabblessa. Muistan, että isäpuoleni oli selvinpäin ja silti vaihtoi kanssani muutaman sanan. Muistan, ettei veljeni olekkaan minulle niin vihainen, ettei enää puhuisi minulle ollenkaan - kunhan kumpikaan ei enää puhu edellisestä riidasta, sitä ei ehkä edes tapahtunut.

Viimeyön olin ystäväni luona yökylässä. Olin varannut muutaman lonkeron jäätä murtamaan, mutta puhuttiin niin paljon, etten sitten tullut juoneeksi kahta enempää. Ehkä sitä tänäpäivänä osaa jo puhua kipeistäkin asioista ilman, että tarvitsee vetää ensin kumarat - kaikkea lieveilmiötä se terapia teettää. Hirveän mukavaa oli, ihanaa kun ehdittiin keskustella kunnolla. Minä sitten nautin keskusteluista. Täytyy ottaa toistekin, kunhan kaverin mies nyt muutaman yön saa nukkua kotonaan tässä välissä.

Oman mieheni narkkari veli ja sekaisin oleva äiti aiheuttavat pään vaivaa. Automatkalla kuuntelin vierestä varsin lämminhenkistä keskustelua, joka eteni suurin piirtein näin: "Saatanan idiootti, lahkolainen, tietyt asiat nyt vaan täytyy hoitaa...". Nyt pukkaa puhelua joltain miehen vanhalta kaverilta, joka nyt ilmeisesti on perustanut jonkinlaisen selkärangattomien suojeluyhdistyksen ja ajaa nyt innokkaasti tämän nuoremman veljen asioita. Onhan se nyt perkele vinoutunut yhteiskunta, kun ei kaveri muka saisi loisia isänsä asunnossa ilmaiseksi, tyttöystävänsä kanssa, ja majoittaa siinä samalla ystäväpariskuntaa, joka vielä viimeviikolla suunnitteli muuttoa samaan kaupunkiin, jossa kyseinen asunto sijaitsee. Tiedä sitten onko tuo muutto jo tapahtunut, ja onko se tuleva osoite nyt sama kuin tällä ensimmäisellä pariskunnalla.

Kohtaamisia

2010-03-16T00:58:00.004+02:00

Koska unilääke ei vielä ole purrut riittävällä teholla ja vaadittavalla antaumuksella, otan tässä välissä hetken aikaa tarinoida kissoistani. Kuulostaa mielenkiintoiselta, eikö totta? Toivonkin sen olevan hieman unettavaa ainakin allekirjoittaneelle.

Eilen toteutimme kaverin kanssa viimeinkin "play date-kokeilun", jota olemme jo pidempään suunnitelleet. Kohdehenkilönä oli tällä kertaa, rohkeammaksi kokemani, nuorempi kissamme Maukka. Puimme valjaat päälle ja kävelimme parin talon päähän, naapuriin. Kissa ei toki kävellyt itse, tälläkään kertaa.

Kohderakennuksessa pääsimme jopa eteiseen asti. Matkalla alkanut huuto vaikeni, mutta kissa ei uskaltanut liikkua mihinkään. Se tuijotti nurkkaa ja jähmettyi paikalleen. Sylissäni se uskalsi liikkua sen verran, että kiipesi väkisin niskani päälle, jolloinka minä puolestani tuijotin lattiaa. Tyttö kissa sen sijaan näytti tunteensa avoimemmin, eikä kosioriiteissä sen puolesta sylkeä säästelty - sehän suorastaan kuolasi toisen perään. Se onnistui jotenkin ihmeenkaupalla kasvattamaan itselleen ne kymmenen sentin korot, vaikka normaalioloissa kulkee mieluummin tennareissa.

Olimme vähän toivoneet, että siitä tulisi "rakkautta ensisilmäyksellä-kohtaaminen" ja kissoista voisi olla toisilleen seuraa aina toisinaan, vaikka toki leikattuja ovat molemmat. Mikään parittajaleikki ei siis ollut kummankaan omistajan mielessä. Silmäyksiä kohtaamisessa riitti, puolin ja toisin mutta rakkautta ei ehkä sittenkään ollut tarpeeksi. Voi jospa ansaitsisin lantin aina, kun kuulen potentiaalisen suhteen kompastuvan samaan. Ehkä se silti oli kaikkien parhaaksi, koska loppujen lopuksi, tyttö kuitenkin oli varsin tulinen, katseet jäätäviä ja poika aivan liian ujo. En tiedä tuleeko toisia treffejä ollenkaan, koska poika ei uskaltautunut eteistä pidemmälle ja kotimatkalle lähdettiin paljon aiottua aikaisemmin.

Maukka näytti varsin helpottuneelta päästyään takaisin tuttuun äijäporukkaan, jossa se otettiin vastaan sellaisena kuin se on, täydellä Valkoisen länsiylämaanterrierin tunteenpalolla, sen tarkistaessa - onhan se perheemme hygieniavastaava - taas kerran, että tulokas on pitänyt hygieniastaan huolta matkan aikana.

Täysin toiseen aikaan ja toisessa paikassa : Vanhempi kissamme Wilson veteli iltasikeitä, WC:n lavuaarissa. Sen sadistinen emäntä oli närkästynyt, koska ei päässyt pesemään käsiään. Huutaminenhan ei kissaan tehonnut, mutta emäntähän ei suostunut antamaan periksi.

Viimeisenä pakkokeinona, ennen fyysistä siirtämistä, emäntä raottaa kraanaa juuri sen verran, ettei kissa vallan silmille hyppäisi, mutta ikäänkuin vinkiksi, jotta sopii siirtyä. Kissa tuijottaa epäuskoisena kastuvaa takapuoltaan, vesi nousee altaassa, eikä kukaan estä väistämätöntä. Viimein sydämistynyt kissa rynnistää kauhuissaan ulos WC:stä, sadistinen emäntä pesee kätensä ja uskoo vakaasti, ettei kissa ihan hetkeen ota torkkuja lähellä vesipistettä.

Avaruuden syklissä

2010-03-13T02:20:00.000+02:00

Viimekertaisen blogipäivitykseni päätteeksi, koin pienen henkisen romahduksen. Se lienee kuitenkin ihan normaalia, ottaen huomioon, että rikkoontunut ihmissuhde oli ja on edelleen minulle yksi tärkeimmistä, vaikka me veljeni kanssa, tällaisina jäyhinä tyyppeinä, emme sitä koskaan avoimesti myöntäisi toisillemme.

Nyt on kuitenkin jo helpottanut - siis oikeasti helpottanut, koko masennus -jopa niin hurjaa vauhtia, että välillä tunnen tarvetta jarruttaa tätä vauhtia jotenkin. En ole kuitenkaan mitenkään maanisessa tilassa, on vain helppo olla - miettikääs sitä - lienee taas aika vetää rasti seinään.

Aika on kulunut yllättäen taas kerran töissä, töissä sekä toisinaan myös töissä. Pari viimeistä iltaa ovat olleet aivan loistavia, vaikka olen minä käpyni polttanut välissä monestikin. Asiakkaat ovat olleet taas jotenkin poikkeuksellisen ihania, tai sitten olen todella näyttänyt kohonneen mielialani myös ulospäin. Jokatapauksessa olen saanut positiivista palautetta, sellaisin sanankääntein, että se kuulostaa tällaisen tavallisen puutarhatyöntekijän-tyttären korvissa lähemmäs ylistyslaululta. Tekisi mieleni kysyä missä nämä ihmiset olivat, kun itsetuntoni kriittisin kehitysvaihe oli meneillään. Virtsan prosentuaalinen määrä pääkopassani alkaa olla 50/50 pumpulin kanssa.

Jo eilen huomasin kotimatkalla oikein nauttivani olostani fillarin satulassa, vaikka hetki sitten töistä lähtiessäni olinkin aivan poikki. Loskaan piirtyneet, ja sitten uudelleen jäätyneet, jalanjäljet ja polkupyörän urat tekivät matkasta hieman tavallista hankalamman eli mielenkiintoisemman. Niin minä siis temppuilin urhean ratsuni kanssa jääradalla, Apulannan pauhatessa taustalla, samalla uudelleen eläen niin miljoona mennyttä hetkeä milloin minkäkin biisin mieleentuomana. Jossain vaiheessa tuota matkaa se vaan kolahti, ei tämä elämä nyt ehkä ihan niin tuskaa olekaan.

PS. Joku voi sitten linkittää tämän minulle kommenttilootaan, kun seuraavaksi kaatuu seinät päälle.

PPS. Eipä tämä ihana uusi tunne estänyt minua syömästä pussillista lakritsaa, tätä kirjoittaessani.

Perhesuhteista

2010-03-07T23:31:00.000+02:00

Perhesuhteet ovat hyvin monimutkainen asia. En ole koskaan päässyt oikein perille siitä kuinka pitkälle saa mennä niin, että toinen joustaa ja antaa anteeksi. Onko ihan oikein, että toinen aina haistattaa pitkät ja toinen aina ymmärtää. Olenko itse se joka haistattaa pitkät vai se joka ymmärtää? Onko toimivaa sisarussuhdetta ylipäätään olemassa?

Uskon, että isosiskolleni olen aina se, jota pitää vähän tuuppia eteenpäin. Se, jonka huolia on kuunneltu ja jota on parhaan mukaan aina autettu. Olemme edelleen väleissä, joskin hieman etäisemmin kuin aiemmin. Elämä on vienyt meitä eri suuntiin, mikä sinänsä on ihan toivottavaakin. En kuitenkaan halua, että etäännymme liiaksi, joten olen pyrkinyt vähentämään sisareni provosointia, koska tiedän, että meidän lähipiirissämme välit voivat katketa vuosiksi, silkasta itsepäisyydestä.

Nuoremmalle siskolleni olen toivottavasti edes hyvä ystävä, jos en isosiskona ole kunnostautunutkaan. Välimme olivat poikki vuosia, pelkästä välimatkasta ja huonosta isäsuhteesta johtuen. Sitten kun taas tutustuimme, olin hieman katkera siitä, että teini-ikäinen sisareni oli aina niin kiireinen, ettei aikaa yhteydenpidolle juuri ollut. Nyt kun tuo teini-ikä on ohitse, olen hieman harmissani siitä, ettei minulla ole aikaa pitää yhteyksiä paljon aiempaa enempää. Olin todella otettu, että sisareni valitsi minut tyttärensä - todellisen persoonan - kummiksi.

Veljeni on aina ollut minulle kaikkein rakkain, ja samalla kaikkein hankalin. Olemme tulleet toimeen parhaiten maailmassa ja sitten toisaalta, myös satuttaneet toisiamme (ainakin minua) kaikista eniten. Vain kahden vuoden ikäerosta johtuen, meillä oli paljon yhteisiä kavereita. Olimme paljon samoissa porukoissa ja aina toistemme riesana. Luulen, että se ärsytti veljeäni paljon enemmän kuin minua. Ainakin minulla on aina ollut sellainen tunne.

Minä olen aina ollut sellainen tyyppi, joka haluaa, että kaikki tulevat toimeen ja tästä johtuen, kaikki selvittämättömät asiat kaivelevat takaraivossani - Tottakai yritän käyttäytyä niin, ettei mikään muka olisi vialla, mutta kyllähän tuo taitaa näkyä naamasta. Jos isäni haistattaa minulle vitut puhelimessa, ja keksii siinä sivussa kymmenkunta syytöstä ja haukkumanimeä, minä soitan perään ja kysyn mitä se tuolla mahtoi tarkoittaa, jos itkultani kykenen. Olen valmiina antamaan anteeksi ihan mitä vain, koska minähän (vittu) ymmärrän. Ymmärrän tosiaan, että minulla on päässäni vikaa, koska olen niellyt vähän turhan paljon kuraa, yhteen ihmiselämään.

Syy miksi näistä asioista avaudun juuri tänään, on koska veljeni haistatti minulle tänään - kauniisti sanottuna - pitkät. Facebook-tilapäivityksistä päätellen, heillä oli emännän kanssa ollut pientä sanomista. Satuimme tämän emännän kanssa olemaan samaan aikaan online, ja minä sitten erehdyin kysymään kuulumisia, ja mikä näille tilapäivityksille oli syynä. Siinä sitten molemmat ihan hyvässä hengessä - ainakin minun mielestäni - keskustelimme ja heitimme läppää, eikä tilanne jäänyt edes erityisemmin mieleen roikkumaan, kunnes tänään avasin kyseisen sivuston.

Postilaatikossanni oli viesti veljeltäni, johon vastattuani, tilanne eteni perinteiseen "haista vittu-meininkiin". Mikään mitä yritin sanoa ei ollut tarpeeksi, kunnes mieleeni tulvi ne tuhannet kerrat, kun tämä oli koettu ennenkin. Silloin minä poistin veljeni kaverilistaltani, vaikka miten haluaisin välillä tietää mitä hänelle kuuluu. Jos veljeni kykenee laittamaan välit poikki koko perheeseensä vuodeksi, ilman mitään näkyvää syytä, on ongelma selkeästi hänellä itsellään. Me muut yritämme mukailla toisen oikkuja miten taidamme, eikä sekään oikein tunnu tehoavan.

Toivon, että veljeni tajuaa ajoissa miten paljon hän muistuttaa niin syvästi vihaamaansa isäänsä. Voi hyvinkin käydä niin, että se joksi ei todellakaan halunnut muuttua, tulee olemaan se loppuelämän olomuoto.

Jokatapauksessa, minä en aio enää toimia yhdenkään miehen kynnysmattona, oli se sitten mies, isä tai veli. Koetan jatkaa elämää, vaikka syyllisyys nyt jo kalvaa takaraivossa, että "mitä jos nyt kuitenkin vielä yrittäisit?".

Trouble comes with Nokia music

2010-03-04T00:28:00.001+02:00

Niinkuin aiemmin olen kai kirjoitellut, ostin jokin aika sitten Nokian Comes with music-puhelimen. Palveluunhan sisältyi peräti vuoden vai kahden verran, "rajoittamaton" oikeus ladata musiikkia Nokian musiikkikaupasta.

Kun ostat Nokia Comes With Music -musapuhelimen, voit ladata PC-tietokoneellesi ja Nokia-laitteeseesi niin paljon musiikkia kuin haluat Nokia Musiikkikaupasta. Voit valita ja pitää haluamasi kappaleet miljoonien biisien valikoimasta.

Kuulostaa hyvälle, eikö totta? Ensinnäkin Nokian Ovi Player on NIIN hidas, ettei mitään järkeä. Se kaatuu vähintään joka toinen kerta käynnistettäessä. Kerran se lakkasi toimimasta kokonaan, koska päivitin sen manuaalisesti - Miksi hitossa siinä on se vaihtoehto, jos päivitys on viallinen? Tuntien opiskelun ja työskentelyn jälkeen, sain poistettua viallisen päivityksen, jotenkin.

Sitten asia mitä en aiemmin tiennyt: tuota DRM-kopiosuojaustahan ei tällainen tavan pulliainen kierrä mitenkään. Olin jotenkin kuvitellut, että saisin tässä samassa ladattua tiedostot edelleen iPodille tms. näppärämmälle musiikkisoittimelle. Nyt olen kuitenkin jumissa liikaa akkua kuluttavan puhelimeni äänimaailmassa. Soittimenvaihdon kanssa olen siis luovuttanut, toistaiseksi en osaa tehdä asialle mitään.

Kun Ovi Player viimein tuli sen verran tutuksi, ettei sen kanssa toimiminen enää vaatinut jatkuvaa opiskelua, koneeni kaatui ja jouduin palauttamaan sen - samalla opiskellen - takaisin vuoteen 2005. Kaikki mahdolliset ohjelmistopäivitykset, ja ohjelmistot ylipäätään, piti asentaa uudestaan.

Ovi Player sinänsä asentui koneelle ihan niinkuin aikaisemminkin, Comes with music-palvelu taas ei. Koneeni tiedot olivat jotenkin ratkaisevasti muuttuneet, eli konetta joka palveluun oli rekisteröity, ei enää ollut olemassa. Otettuani yhteyttä Nokian asiakaspalveluun sähköpostitse, sain kahden kuukauden kuluttua viestin, jonka mukaan koneeni tiedot on nyt poistettu ohjelmasta, ja pystyn nyt uudelleenrekisteröimään koneeni palveluun. Näin ollen sain Comes with music-palvelun taas "toimimaan".

Tänään aikaisemmin latailin onnessani musiikkia koneelle - Olisipahan huomiselle psyko-reissulle taas jotain matkamusaa. Latasin siis palvelusta kuutisen levyä, jotka näennäisesti ilmestyivät koneelleni. Yrittäessäni siirtää näitä levyjä koneelta tuonne puhelimeen, ilmestyi näyttöön käyttöoikeuden päivitys-ikkuna, jonka mukaan käyttöoikeuslisenssit pitää uusia. Kuin vittuillen, tuo samainen ikkuna kysyy minulta "haluatko tehdä sen nyt?". Minäpä sitten heittäydyn leikkiin mukaan ja klikkaan sitä pientä vaaleanpunaista "ok"-painiketta. Ja niin: "Toiminto epäonnistui. Tarkista, että internet-yhteys on käytettävissä ja yritä uudelleen". Iternet-yhteys on hyvinkin käytettävissä, mutta uusin varmuuden vuoksi IP-osoitteen ja korjaan yhteyden. Yritän uudelleen ja uudelleen mutta - yllätys sinänsä - ei vaan onnistu.

Tässä välissä, tätä kirjoittaessani olen niin hiilenä, että käyn tupakalla, otan iltalääkkeet ja harkitsen myös rauhoittavaa.

Ilmeisesti tämä Nokian ohjelmisto ei ole ollenkaan suunnattu normaalikuluttajalle, vaan vaatii ylemmän tutkinnon jostain tietotekniikan saralta. Tässä vaiheessa luovutan ja kokeilen joskus myöhemmin, uusin hermoin, uudestaan.

Epätodellista

2010-03-03T00:26:00.000+02:00

Asunto on äänetön, ei kuulu kuin näppäimistön paukutus. Mies ja koirat ovat nukkumassa ja kissatkin ovat poikkeuksellisesti jättäneet roskakorit rauhaan. Jotenkin surrealistinen olo, ikäänkuin olisin jossain toisessa maailmassa toiseen aikaan - Minun maailmaani, kun eivät tällaiset hetket juuri kuulu. Mieleni tekisi tupakkaa ja kenties jotain syötävää, mutta en uskalla rikkoa hiljaisuutta.

Olin valmis - flunssasta huolimatta - ottamaan tälle viikolle lisävuoroja, koska nyt jaksan tehdä, ensiviikolla kenties en. Mitään ei kuitenkaan ole järjestynyt, joten olen lähestulkoon pakotettu pitämään vapaata kaksi päivää peräjälkeen. Eihän siinä vapaassa mitään, jos saisi vain olla oma itsensä. Huomenna iltapäivällä asunnon valtaa taas tohotus, joka tahtoo raahata minut väkisin ruokakauppaan ja lumitöihin - Ylipäätään mihin vaan, kunhan minäkin osallistun. Miehen unelmien täyttymys olisi nähdä minut taas hikilenkillä koirien kanssa, enkä tiedä miksi en siihen edelleenkään pysty. Eihän se näin flunssaisena fiksua olisi muutenkaan, mutta ymmärtänette pointin.

Rakkaalla kummitytölläni on taas sivuääniä sydämessä. En tiedä tarkalleen mitä on tapahtunut, mutta ilmeisesti jo vauvana oireillut sairaus on taas ajankohtainen. On niin epäreilua, että tuollainen pieni ihminen sairastuu, mutta sellainen nyt vaan on pelin henki. Kunpa ne nyt viimein pääsisivät edes jyvälle siitä, mikä nuo sydänoireet aiheuttaa. Menisin potilasta katsomaan, ellen olisi itsekin kipeänä. Täytynee kuitenkin soitella huomenissa, jotta ei tule pyöriteltyä asiaa mielessä suotta. Ainahan tällaiset ovat ikäviä, mutta tiedänpä myös oman taipumukseni jäädä asiaa märehtimään. Voin hyvin kuvitella, että lapsen äiti on huolesta soikeana ja tyttö itse lappaa kanin paskaa paidan alle, autuaan tietämättömänä koko "aiheuttamastaan" härdellistä.

Koiria ja muurahaisia

2010-03-01T23:54:00.000+02:00

Ennakkoluuloistani huolimatta, eilen olikin ihan mukava päivä. Tehdasmaisema tarvitsi duunareitaan, joten isäpuolikin oli ihan selvinpäin. Mikä parempaa, laatikko kaljaa on kuulemani mukaan vaihtunut mäyräkoiraan.

Aamuherätys oli yllättävän tuskaton, vaikka väsymys päivänmittaan pahenikin. Ajatus kulki kuitenkin ihan vilkkaasti päätellen siitä, että Scrabbleturnee päättyi tällä kertaa minun voittooni, tilastoin 2-1. Yleensä kun se olen väistämättä minä, jota nöyryytetään paljon pahemmin lukemin.

Paavo-koira on sitten huvittava tapaus. Sen pentuaikainen selälleenheittätyminen on minun kohdallani vain vahvistunut. En usko, että se on enää alistumista, vaan se on huomannut, että näin saa varmuudella rapsutukset vatsanahkalle. Mihin sitten meninkin, koira meni vähän edellä ja heittäytyi katollensa kuin alistuakseen. Lihasmassaa koira on kerännyt hurjasti, vaikka ei mikään kaappikello olekaan. Reisilihakset sillä on huomattavasti suuremmat kuin omillamme, vaikka kokoluokka noin muuten lähes sama onkin. Leuat pojalla ovat sen oloiset, että enpä haluaisi joutua niiden uhriksi. Koiran luonne, ainakin tässä vaiheessa, viittaa vahvasti siihen, että ei niiden leukojen uhriksi joudu koskaan kukaan muukaan.

Kotimatkalle starttasimme jo iltapäivästä, koska mies ei tykkää ajaa pimeällä. Enkä minä puolestani tykkää istua miehen kyydissä pimeällä, koska miehen hämäränäkö on surkea, ja paniikki täten aina läsnä. Toisin kuin menomatkalla, selvisimme ohi automaattisen liikenteenvalvonnan, ilman salamavaloa - Ainakin niin luulen. Minä nukahdin jo Valkealan ABC:n kohdalla, heräsin kerran Ristiinassa ja sitten viimein kotipihalla. Yhtä reiluna kaverina kuin aina muulloinkin, suunnistin pihalta suoraan peiton alle uniani jatkamaan, miehen jäädessä auttelemaan naapuria autotallin katolle, lumenluontiin.

Tänään ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista. Flunssa jatkuu ja muurahaisten maihinnousu on alkanut - Kohta niitä tulee taas kaikkialta muualta paitsi ovista ja ikkunoista, vähän niinkuin tätä räkääkin.

Visiitti tehdasmaisemaan

2010-02-28T02:11:00.000+02:00

Vähän kiirettä pukkaa, jos aikoo ehtiä nukkumaan ennenkuin pitäisi olla jo menossa. Tuntuu taas niin jumalattoman hyvältä päästä käymään kotosalla, vaikka huomenissa varmaan jo tehdasmaisema ahdistaa ja humalainen isäpuoli ärsyttää.

Anoppilan aion välttää vedoten siihen, etten ole raukka parka ehtinyt nukkua juuri ollenkaan, ja muutenkin on niin törkeän rankka työputki takana. Kuulostaa vakuuttavalta, eikö?

En tiedä mitä mies aikoo noille koirille tehdä, mutta huomenna minä olen vapaamatkustaja, joka ei ota stressiä mistään, joten tuo räksyttävä terrierikööri saa luvan pysyä miehen matkassa. Porukoilla odottaa taas ihan toiset karvakuonot, jotka eivät sellaisenaan käy hermoille ollenkaan.

Semisti harmittaa, että tuolla etelämpänä meneillään oleva hiihtoloma, tyrmäsi erään suunnitelman, viettää "jälkeenjääneiden ystävänpäivää" kera parhaista parhaimman ystävän, joka nyt sen sijaan on katkomassa luitaan jossain pohjoisessa. Eiköhän me tässä kuitenkin ehditä taas näkemään, johan joulukin on taas kohta ovella.

Hyvä päivä, parempi mieli.

2010-02-27T03:36:00.000+02:00

Tänään oli sitten kertakaikkiaan hyvä päivä. Aamulla olin olevinani flunssainen, mutta eihän sitä joutanut miettimään, vaikka vielä tuolloin tuloksetta Finrexiniä etsinkin. Työkiireet karistivat mokoman pois tehokkaammin kuin mikään troppi.

Jotenkin koin tänään taas vahvemmin sen kuuluisan työnilon, ja taputtelenkin täällä itseäni selkään, onnistuneesta suorituksesta. Eilen tilanne oli täysin päinvastainen, turhauduttuani hiljaiseen iltaan. Pikku paniikissa on puolensa.

Töihin lähtiessäni mies muistutti minua siitä, ettei ole tulossa minua töistä hakemaan, kun on aikainen herätys. Tiedustellessani mihin sitä nyt lauantaina niin pirun aikaisin, mies kertoi menevänsä käymään vanhempiensa luona. Eihän siinä mitään, menköön. Vähän vaan kismittää, koska minun vanhempani asuvat sielläpäin myös, eikä toisella tule mieleenkään ottaa minua mukaan, saati sitten kertoa koko reissusta. Ei minulla anoppilan suuntaan niin hinkua ole, mutta kotosalla olisi kiva pyörähtää, nyt kun kerran bensaa palaa joka tapauksessa. Viimein sovimme, että reissu heitetäänkin sunnuntaina yhdessä. Nyt pitäisi siis vielä keksiä jonkinlainen sotasuunnitelma, jolla välttäisin miehen pysähdyspaikat ja ehtisin ehkä pelata erän Scrabblea äidin kanssa.

Ikuisuuden mittainen bussimatka

2010-02-25T15:47:00.000+02:00

Aamuinen keskustelusessioni "sen mukavan sairaanhoitajan" kanssa oli taas sieltä turhimmasta päästä. En kertonut sille mitään, mitä en olisi kertonut jollekin muulle aikaisemmin, eikä se puolestaan sanonut mitään, mitä en olisi jo joskus kuullut. Kaipa nuo tapaamiset ovat edes jonkinlainen syy nousta sängystä ennen iltapäivää.

Tänään heräsin jo kuuden aikoihin, kun miehen herätysvalo syttyi palamaan. Ensimmäinen kerta kun huomasin sen toimivan, vaikka se osuikin nyt väärään ihmiseen. Luonnollisesti kurvasin kahvikupin kera, facebookiin ja "törmäsin" siellä siskoon, jonka luo pakenin aamupalalle. Nyt yritän kärvistellä hereillä, ehtiäkseni ajoissa iltavuoroon - on hieman myöhäistä käydä päiväunillekaan.

Tänään olisi ollut ihan mieletön ilma ulkona, mutta en vain saanut lähdettyä mihinkään sen koommin, kun kaupungista kotiin selvisin. Kotimatka sinänsä oli melkoisen hirveä kokemus. Sanonta "kupla otsassa", sopisi kuvailemaan tilannetta, jos se kupla ei sijaitsisi ihan jossain muualla. Olin siis ihan varma, että kusen alleni paikallisbussissa, tai vähintäänkin matkalla pysäkiltä kotiin. Mielessäni kertasin MS-taudin mahdollisia vaikutuksia pidätyskykyyn, ja suurinpiirtein laskin todennäköisyyksiä sen suhteen, että pettääkö rakko vai ei. Ihan noin tiedoksi vaan, että ehdin ajoissa...

Hesarin Nyt-liitteestä (en tiedä miltä päivältä) luin tänään jutun mikä oli otsikoitu jotakuinkin näin: "Miltä tuntuu olla kuolemansairas?". Jutussa haastateltiin kahta henkilöä, joista toisella on kuolemaan johtava, etäispesäkkeitä lähettänyt munuaissyöpä ja toisella "a-tyyppinen MS-tauti". Tästähän automaattisesti ymmärtää, että MS-tauti on kuolemaan johtava sairaus? Sinänsä se kyllä johtaa kuolemaan, että se on mukana hamaan hautaan asti, jos ja kun parantavaa lääkettä ei lähitulevaisuudessa löydy. MS-tauti voi myös laittaa ihmisen toivomaan kuolemaa, mikä nyt ansaitsisi ihan oman otsikkonsa. Viitataanko tuolla kuolemansairaalla nyt tähän a-tyyppiseen tautimuotoon vai lukeudummeko me nyt kaikki samaan kategoriaan? Mitä nyt tapahtuu sille "MS-tautiin kuoleminen on tilastollisestikin harvinaista"-mantralle, jota olen mielessäni hokenut siitä asti, kun tietoja sairaudestani, ensimmäisiä kertoja uskaltauduin googlettamaan. Jokatapauksessa melko rohkea otsikointi. Juttu itsessään oli täysin turha, tilantäytettä sisemmille sivuille. Muutamalla lauseella ei kovin syvällisesti vastata noin rankkaan kysymykseen.

Kiitoksia

2010-02-24T02:30:00.000+02:00

Tänään oli taas sellainen päivä, kun tuntui, ettei työ lopu koskaan. Kiitoksia vaan ylemmälle taholle, että niin kuitenkin kävi. Esimiehen sijaan, tarkoitan tässä yhteydessä sitä suurta ja tuntematonta.

Aamulla - siis minun aamulla - oli taas vaikeaa päästä sängystä ylös. Edellisiltana alkanut selkäkipu valvotti pitkälle aamuyöhön, ja kellon soitosta, tekstiviestistä ja muutamasta puhelusta huolimatta, käänsin kylkeä, kunnes oli viimein pakko raahautua pesemättömällä tukalla töihin. Ei voi tajuta, ettei toiset ymmärrä vihjeestä - eli vastaamattomasta puhelusta - ettei voisi vähempää kiinnostaa. Töissä odottikin sitten ihan perinteinen helvetti.

Koska aamu ei mennyt ihan putkeen, oli tietysti itsestään selvää, etten myöskään muistanut ottaa lääkkeitä. Jonkin aikaa töissä tallattuani, jalkani alkoivat puutua kävellessä. Siis puutua, kuin olisin istunut niiden päällä. Mies kiikutti minulle kiltisti lääkkeet töihin, kun soitin, vaikka olikin itse ollut jo nukkumassa. Kiitos siitä siis miehelle.

Tarkoitus oli pyöräillä töistä kotiin, mutta sain onneksi kyydin työkaverilta. Kuten niin monesti tänä talvena, pyöräilysää ei ollut ihan parhaasta päästä. Lunta oli paikka paikoin jopa polveen asti, ja olin ihan takki tyhjänä kotiin päästessäni, vaikka en kävellyt kuin muutamia kymmeniä metrejä. Tässä kohden osoittaisin kiitokseni tuolle työkaverille, ellen olisi pitänyt suuni visusti kiinni, tämän blogin olemassaolosta, sille suunnalle.

Nyt kirjoitan tätä tekstiä yhä lievästi vittuuntuneena, joka paikka kipeänä ja tuhannen väsyneenä, kiittäen työvuorolistan suunnittelijaa huomisesta yhden päivän vapaasta.

Tarkoituksia

2010-02-21T19:08:00.000+02:00

Olen viimeaikoina alkanut tosissani pohtimaan tämän blogini mielekkyyttä. En oikein tiedä palveleeko tämä enää sitä tarkoitusta, jota varten sen aikoinani perustin. En enää tiedä onko millään enää ylipäätään mitään tarkoitusta. Blogintarkoitusta on nyt vaan helvetin paljon helpompi ajatella kuin elämäntarkoitusta. Tämä lienee jokaisen kirjoittajan edessä aina toisinaan.

Minulla on ajatuksia joita en voi tänne blogiin kirjoittaa, koska tämä ei ole oikeastaan koskaan ollutkaan täysin anonyymi purkautumiskanava. Sitten on ajatuksia, joita en enää jaksa tänne vuodattaa, koska minusta tuntuu, että olen kaiken jo vähintään kertaalleen sanonut. Minusta tuntuu, että olen noidankehässä, mikä ei koskaan pääty.

Miten ihminen osaakin olla toisessa paikkaa kuin kala vedessä, ja toisessa taas niin totaalisen eksyksissä? Vastapainoksi hyvin sujuneelle työputkelle, kotona odottaa yhden vapaan kestoahdistus. Auttaisihan se toki, jos tässä asunnossa saisi olla rauhassa edes hetken, mutta se suurin ongelma kumpuaa jostain paljon syvemmältä. Täytyy toivoa, että tämä on taas vain oire lääkityksen lisäämisestä.

Niveloireeni jäivät taas kerran mysteeriksi. Labroista ei selvinnyt mitään, eikä asiaa sen kummemmin sitten voinut enää tutkia, kun oireetkin taas suurimmaksi osaksi hävisivät. Täytyy tarttua asiaan uudelleen, kun tilanne menee seuraavan kerran pahemmaksi.

Vastauksia vaaditaan

2010-02-15T06:43:00.000+02:00

Niinhän siinä kävi, että sairauslomaa oli pakko ottaa. Muutaman päivän loppuviikosta olin siis poissa töistä, ja tänäänkin vielä vapaapäivä, jonka vietän "sen mukavan sairaanhoitajan" vastaanotolla.

Mitähän minä sille miehelle tänään kerron? Sehän näissä tapaamisissa on mennyt aina pieleen, ettei sitten loppujen lopuksi ole mitään suurta arvoitusta, jonka vuoksi pollani on sekaisin. Jossain vaiheessa sitä kyllästyy repimään asiaa tyhjästä ja jääkin aamulla mieluummin nukkumaan.

Tilanne näiden nivelien kanssa ei ole juuri muuttunut, mitä nyt lepo on tehnyt hyvää. Kai sitä joutuu keskiviikkona töihin menemään, vaikka tiedän, että ainakin sormet kipeytyvät siellä uudestaan. Selkä on jo selvästi parempi, vaiva on jäänyt jylläämään enempi raajojen niveliin.

Toivon, että saan tänään puristettua neurologilta vastauksia puhelimitse. Täytyy joka tapauksessa selvittää tämän päällä olevan tilanteen vaikutus huomiseen Tysabri-annokseen. Melkein tiedän, että saan taas MS-hoitajalta kuunnella käninää siitä, että olisi pitänyt soittaa osastolle, kun hän ei nyt oikein ehtisi asiaa selvittää.

Eilen kävimme pitkästä aikaa siskon luona kylässä. Kahvipöydässä odotti kermaa tursuava laskiaispulla. Olisin voinut myydä sieluni siltä istumalta, niin hyvää se oli. Seurakin oli ihan kohtalaista, mutta ei pärjännyt tarjoilulle ;).

Muuten ystävänpäivä sujui ihan rauhallisesti, ilman sen suurempia seremonioita, mitä nyt facebook tulvii kaikenlaista ystävänpäivä sydäntä. Haluankin toivottaa hyvää ystävänpäivää näin jälkikäteen lukijoille, varsinkin teille, jotka jaksatte kommentoimalla antaa minulle kuvan itsestänne.

Nakkisormin naputeltua

2010-02-10T11:14:00.000+02:00

Viimepäivinä kirjoittaminen on ollut hankalaa mutta nyt täytyy jo purkautua johonkin.

Otin viimein kihlasormuksen pois, tosin vähän eri syystä kuin ensimmäiseksi mieleen tulisi. Jonkun viikon verran olen kärsinyt nivelkivuista, jokapuolella kroppaa. Selkä on myös rusetilla ja istuminen sattuu, mutta mitäpä sitä seisaallaan tönöttäisi. Nyt viimein turposivat sormet, tai ainakin osa niistä. Jopa tupakoiminen sattuu, jos pitää väärin kiinni. Onneksi olen kekseliäs mitä tuohon tupakointiin tulee, minkä varmaan olette huomanneet niistä lukuisista selityksistä, joiden varjolla jatkan harrastustani edelleen.

Sain onneksi neurologini kiinni heti maanantaina ja labrat tilaukseen huomiseksi. Eihän tämä varsinaisesti neurologin asia ole, joten olen todella kiitollinen, että hän viitsi vaivautua soittamaan minulle siitä huolimatta. Sairaushistoriastani löytyy vastaavanlaisia nivelkipuja, jotka on aiemmin, ilmeisen virheellisesti, niputettu lopetettuihin kipulääkkeisiin. Tuolloin ei kuitenkaan mitään tulehduksen merkkejä ole ollut nähtävissä, joten ymmärrän virhearvioinnin. Nyt siis olen rankalla tulehduskipulääkedieetillä, kunnes jotain selviää.

Olisin saanut sairauslomaa mutta päätin yrittää pärjätä töissä niin kauan kuin mahdollista, koska paikallaan olo on selälle myrkkyä. Kipeät sormet tosin eivät pahemmin nauti lautasten roudaamisesta. Myös fysioterapiaa tarjottiin mutta sitäkin lykkäsin, kunnes jotain selviää. Ei nyt oikein tunnu siltä, että tekisi mieli pahemmin taivutella mihinkään suuntaan.

Huomenna minulla on aika myös "sille mukavalle sairaanhoitajalle", jonka kanssa olemme aina ajoittain pohtineet näitä minun pääongelmiani. Jotenkin tuntuu, että psyykeongelmat on nyt laitettu narikkaan, mutta kai se on silti mentävä sinne pyörähtämään, kun kerran unohdin edellisen ajan täysin. Nyt on sellainen surkuhupaisa selviytyjä-mentaliteetti, joka menee taas läpi harmaan kiven, irvistämättä, vaikka miten sattuisi. Ilmeisesti psyykkeeni vaan tarvitsee näitä vastoinkäymisiä pysyäkseen kasassa?! Kaipa tuossa ajatuksessa on jotain mistä voin huomenna aloittaa.

Sitten mukavampiin aiheisiin. Odotan päiväpostia innolla, vaikka en edes tiedä monelta se tänne eläkeläisyhteisöön tarjoillaan. Jalankulkuämpäriltä on ilmestynyt uusi levy, joka on minulla ennakkotilauksessa. Biisimaistiaisen voi tänään kuunnella täältä. Rouvien biisit saavat minut aina hyvälle tuulelle ja rallattelen niitä mielessäni pitkin päivää. Onneksi en ole "ääneen laulaja-tyyppiä", koska minua muutenkin katsotaan vähän hitaasti toisinaan.

Koirat kippeenä

2010-01-29T01:13:00.000+02:00

Tänään olisi ollut aika psykiatrille mutta olin jotenkin sulkenut sen pois mielestäni, enkä sitten muistanut koko asiaa. Jään odottelemaan uutta aikaa. Pahimmat ahdistuskohtaukset ovat helpottaneet, ettei sillä nyt niin kiire enää olisi ollutkaan. Jotenkin sitä kuitenkin haluaisi katkaista tämän pysähtyneisyyden, lamautumisen ja aloitekyvyttömyyden.

Unettomuus on hetkeksi historiaa. Triptyl palautti unenlaadun melkein heti sen aloitettuani. Lisäksi olen ottanut Tenoxin illalla, jos ei ole uni muuten tullut. Eron vireystilassa huomaa selvästi.

Viikko on mennyt todella nopeasti töitä tehden. Jotenkin tuntuu, että muulle elämälle ei jää aikaa yhtään. Sitähän minä tosin olen hakenutkin, etten työkiireiltä ehdi keskittyä mihinkään muuhun. En ahdistukseen, enkä masennukseen. Töitä paiskiessa sitä unohtaa arkihuolet.

Koirat ovat sairastaneet jo yli viikon. Ensin tuli vanhemmalle nuha, sitten yskä. Yskä se vaan jatkuu, mutta koira on jo pirteämpi. Nuorempi sen sijaan sairastui kunnolla vasta äskettäin, vaikka silläkin on tuota nuhaa ollut. Nyt on ilmatiet niin tukkeessa, että se hengittää osittain suun kautta, keuhkoista kuuluu pihinää silloinkin. Välillä se yskiikin, mutta ei vielä ihan niin komeasti kuin vanhempi. Tekee pahaa katsoa vierestä, kun toisilla on paha olla, eikä voi mitenkään auttaa.

Vuosipäivä

2010-01-19T16:18:00.000+02:00

Tänään on jonkinlainen vuosipäivä. Sain kahdennentoista erän Tysabria tänään ja olen vielä elossa, sekä kohtalaisen hyvissä voimissa.

Pitkästä aikaa olimme taas samassa aikataulussa "tutun" huonekaverin kanssa, joten aika kului mukavasti, kun ei tarvinut pelkästään seinää tuijottaa. Onhan se mukavampi lounastaakin, kun ei tarvitse kirota suolan puutetta tyhjälle huoneelle.

Sairaanhoitajan kiirettä teki oikein pahaa katsella. Vaatii pientä ihmettä säilyttää positiivinen asenne tuollaisessa mylläkässä. Pistää miettimään tapahtuuko sielläkin automaattinen ilmeen- ja ryhdinmuutos, ovien sulkeutuessa, potilas- ja henkilökuntatilojen välillä? Jokatapauksessa, minä sitten tykkään siitä, että hoitajalla on tilannetajua sen verran, ettei puhu minulle kuin sairaalle vanhukselle. Tai tilannetajua sen verran, että ylipäätään puhuu minulle muutakin kuin varoittaa, että "nyt vähän nipistää".

Neurologilta pokkasin reseptin unilääkkeitä ja Triptyliä, sekä lähetteen yleissairaalapsykiatrian poliklinikalle. Jospa se psykiatri siellä osaisi ottaa kantaa noihin "päälääkkeisiin". Voin jo kuvitella sen tilanteen, missä sitä nenäliinapakettia tuupataan lähemmäs, ja odotetaan jotain suurta avautumista, kuin minulla olisi jokin suuri salaisuus paljastettavanani. Sitten minä istun siellä, enkä osaa sanoa muuta kuin, että minua ahdistaa enkä saa nukuttua, lisäksi saan paniikki- ja itkukohtauksia - johan sitä kai riittää tuossakin.

Viikko on oleva ihanan työntäyteinen. Seuraava vapaa on kaiketi maanantaina, mikäli en onnistu järjestämään sinne jotain pientä ohjelmaa. Yritän pitää itseni kiireisenä, ettei olisi aikaa ajatella.

Ahdistusta ja ahdistusta

2010-01-14T21:44:00.000+02:00

Ohhoh, onpas edellisestä päivityksestä taas aika vierähtänyt. Tosin "madellut" tai "ryöminyt" voisi olla parempi ilmaisu. Julkaisukynnys on korkealla. Alan jo kirjoittaa jotain, ja sitten heti perään poistan kaiken, koska "ketäpä tuo nyt kiinnostaisi".

Piikkimatto on ollut kovassa käytössä, toisinaan jopa liian kovassa. Matolla pötköttelystä saa ihanan tunteen selkänahkaan, mutta juuri muuta vaikutusta sillä ei sitten olekaan. Liika pötköttely saa lihakset kipeiksi. Patoutuneet tunteeni ovat pysyneet juuri niin määrittämättöminä, etten osaa sanoa olenko nyt sitten yhtään enempää Zen kuin aikaisemmin, vai en.

Kirkasvalolamppu olisi kieltämättä hyvä keksintö, jos jaksaisi nousta "aamuisin" edes niin ajoissa, että olisi aikaa juoda kahvit sen edessä, puhumattakaan tuntien paikallaan tönöttämisestä. Vapaapäivisin voisin toki virittää sen jatkojohdolla tuonne sohvalle kainaloon, mutta osittain pelkään piristyväni, koska sittenhän minun pitäisi saada jotain aikaiseksi elämässäni.

Joka toinen yö päätän aloittaa liikunnan uudestaan, sitten ahdistun ja menen tupakalle. Ajatusta seuraava henkinen romahdus tekee jopa TV:n katselusta hankalaa, joten päädyn yleensä ottamaan nukahtamislääkkeen ja toivomaan tajun menetystä. Reilun viikon päästä minulla on edessä kahdestoista Tysabri-tiputus, ja silloin tarkistetaan fyysinen kunto taas kerran. Voin kuvitella mielessäni tulevan nöyryytyksen, tiedän, että arvot ovat romahtaneet reilusti.

Luulen, että minun on puhuttava lääkärini kanssa mielialalääkityksistäni taas kerran. Ei tällainen paikalleen jumittuminenkaan tervettä ole, vaikka en ihan köyttä kattoon viritäkään. Niin kauan jaksaa, kun on töitä mutta vapaapäivät ovat helvettiä.

"Aamupaastolla"

2010-01-05T16:45:00.000+02:00

Alan hieman katua, että menin ostamaan noinkin monimutkaisen puhelimen. Eilen selvitin musiikkisoittimen ongelmia, jopa muutamia tunteja. Nyt laite päivittää vielä viimeistä kierrosta, ennen kuin heitän sen toimimattomana seinään.

Tänä "aamuna" paastoan, jotta jaksan illemmalla tunkea sisuksiini viidellä kympillä sapuskaa. Saimme työpaikalta joululahjaksi lahjakortit, jotka on käytettävä kerralla ja tiettyyn määräaikaan mennessä. Nyt lähdemme siis porukalla niitä tuhoamaan, mihinkäs muualle kuin siihen samaan saliin, jossa yleensä tarjoilen. Mielikuvituksen puutetta ehkä, mutta olisihan se tylsää syödä yksin jossain muaalla. Päivän menu on palanut verkkokalvoilleni jo etukäteen, kuolan kera.

Tilaamaani piikkimattoa ei kuulu vielä mistään, vaikka suunnittelin olevani ihan "zen" koko alkuvuoden. Kirkasvalolamppu loistaa näytön vasemmalla puolen, mutta en ole vielä mitannut etäisyyttä, ties vaikka se olisi väärässä kohdassakin.

Olla "zen" suunnitelmani ei myöskään sisältänyt toissailtaisia sydämentykytyksiä, vaikka jälkikäteen olin hyvinkin rauhallinen. Siitä ei kuitenkaan liene kiittäminen mitään muuta, kuin niitä syömiäni kahta valkoista nappia. Mistä oireet nyt yhtäkkiä purkautuivat, sohvalla maatessani, on arvoitus. Alitajuntani tarvitsee sulkuportin, kiitos. Ymmärtäisin automarketin, ostoskeskuksen tai ruuhkabussin... Pitäisiköhän käydä taas pari kertaa maailman turhimmassa "terapiassa", jäsentämässä ajatuksiani? Tosin yhtä hyödyllistä on kiristää blogin päivitystahtia, mikä on muutenkin löystynyt liiaksi.

Ja vielä loppukommentteina: Soitin toimii!!! Vaikka siellä on tuhatkunta kappaletta, jota en ole sinne tietoisesti lisännyt. Työsarkaa riittää vielä, mutta vähänkö olen IT-nero.

2010-01-04T04:09:00.001+02:00

Ohi on!

2009-12-26T18:18:00.000+02:00

Joulu olisi nyt ohi. Mies sai kutsun naapuriin konjakkikahville, jonne toki olisin ollut tervetullut minäkin. Vietän mieluummin aikaa, pitkään yksin kotona olleen, sohvani kanssa. Lievästi naurattaa ajatuskin miehestä kiemurtelemassa siellä kahvipöydässä.

Laitoin juuri joululahjaksi saamani kirkasvalolampun tulille ja odotan ihmettä. Tiedän toki, ettei se välttämättä tehoa heti.

Tulin testanneeksi mamman luona myös piikkimattoa, minkä aion käydä lunastamassa kaupasta heti, kun saan aikaiseksi. Se rentoutti niin hyvin, että olisin voinut maata siinä koko illan ja seuraavan päivänkin. Saatoin saada lievän addiktion heti kättelyssä.

Joululoma oli ihan mukavaa vaihtelua mutta en ollut ihan tarvittavissa voimissa. Koirien jatkuva paimentaminen kiristi hermoja, siinä missä jatkuvasti ääliökännissä oleva isäpuolikin. Scrabble-turnaus päättyi äidin voittoon 4-1. Olen kuitenkin ylpeä tuosta yhdestäkin voitosta.

Paavo-koira oli kasvanut valtavasti, mutta säilyttänyt suloisen ulkonäkönsä. Se oli vähän orpo piru noiden vanhempien joukossa, niin kuin se nuorin aina on, mutta kolmantena päivänä Rokki jo vähän painikin sen kanssa.

Vähän jäi harmittamaan, etten jaksanut nähdä enempää ihmisiä, enkä niitä harvojakaan kuin pikaisesti, mutta minkäs teet.

Kaljapäisiä miehiä

2009-12-21T09:43:00.000+02:00

Tilanne ei ole kovinkaan paljon muuttunut edellisestä. Olen viettänyt hiljaiseloa, koska kaikki aika on mennyt töissä. Nyt pikkujoulukausi on minun osaltani virallisesti ohi. Aloitin vapaani nukkumalla vuorokauden.

Tänään aion laittaa koirat nyt viimeinkin siihen kuntoon kuin on ollut tarkoitus, eli trimmata valmiiksi ja leikata kynnet. Myös vanhemman kissan mahanaluskarvat odottavat käsittelyä. Luultavasti en enää loppuillasta tunne itseäni kovinkaan suureksi eläinten ystäväksi.

Huomenna olisi viimeinkin seuraava Tysabri-tiputus, jota poskiontelontulehdus ja jatkuva flunssa ovat nyt siirtäneet kolmella viikolla. Vähän jännittää, koska edellinen kerta ei sujunut ihan niin hyvin kuin aikaisemmat.

Joulu on ovella ja odotan kuumeisesti pääseväni matkaan, äidin soppapatojen äärelle. Ei edes ne soppapadat, vaan se pieni terrieri, jota näin viimeksi kesällä, ja josta olen kuullut niin paljon tarinoita puhelimessa. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös se, että omat koirani tulevat tällä kertaa mukaan ja tapaavat uuden "enonsa" nyt ensimmäisen kerran. Kissoille sain vahdin naapurista, mitäpä meni itse itsensä kissojemme kummitätiksi ristimään. Vähän jännittää miten osaan käyttäytyä jos rakas isäpuoleni on koko joulun kaljapäissään. Olen saanut niin tarpeekseni humalaisista miehistä, ettei mitään järkeä.

Mies ratkesi viikonloppuna taas juomaan. Tilanne ei ollut mitenkään ennustamaton, vaan tiesin näin käyvän. Pikkujouluissaan parisen viikkoa sitten hän onnistui ottamaan hallitusti ja oli todella ylpeä itsestään. Sitten alkoi tämä yksi olut viikonlopussa leikki, jolla hän todisteli itselleen pystyvänsä hallitsemaan käyttönsä. Viimein sitten lauantaina se tuli kotiin kännissä kuin apina, vaahdoten minulle, ettei hänen juomisensa ole minun asiani. Koska katselin rauhassa telkkaria enkä kommentoinut, se sytytti tupakan sisällä ja laittoi musiikit soimaan - ilmeisesti tuli tarve todistaa olevansa mies talossa. Jutut olivat muutenkin samansuuntaisia kuin välistä juoppohullulla isälläni, joten tunsin sisälläni lähinnä sääliä ja oksetusta. Mies väitti olevansa ihan pelikunnossa ja sammui silti tietokoneelle, kaatui siitä maahan, eikä edes älähtänyt. Ennen tätä jumalaista tapahtumaa oli tosin ruodittu taas minun perheeni ongelmat ja kuvitellut ongelmat. Kuuntelin huvittuneena kun mies paasasi minun luovuttaneen, "sen näkee silmistäsi, asenne mikä siellä joskus oli on nyt poissa". Olen kuulemma antanut periksi sairaudelleni, koska en tee enää niin paljon kotitöitä. Toisen kaaliin on ihan turha yrittää mahduttaa mitä tämä sairaus minulle tekee ja miten se vaikuttaa. Toisen mielestä minun pitäisi taistella, elää kuin orja tässä kotona ja käydä vielä täysipäiväisesti töissä. Kyseinen yhtälö nyt vaan on mahdoton, joten totesin että ehkä miehen olisi parasta lähteä etsimään onneaan muualta.

Kaiken tämän ristiriitaisen informaation välistä se kyllä vannoi rakkauttaan minulle. Mutta miten voi rakastaa jos ei edes tunne toista? Olemme olleet yhdessä viisi vuotta, mies on tehnyt minusta, elämästäni, sairaudestani ja jopa sukulaisistani omat, usein väärät, päätelmänsä. Miten voit rakastaa ja kuvitella sitten, että ihmisen manipulointi haluamaansa suuntaan on oikea tapa elää. Jos rakastaa jotain todella miksi lähteä sitä muuttamaan. Kai meillä ihmisillä vaan on pyrkimys päästä eroon sellaisista toimintamalleista jotka vaikeuttavat omaa elämäämme. Rakastanko minä miestäni, vaikka itseni vuoksi haluan, että lauantaiset kännit olisivat hänen elämänsä viimeiset?

Hyvää syntymäpäivää minä!

2009-12-10T23:53:00.000+02:00

Noin 10 minuutin päästä vuorokausi vaihtuu ja olen virallisesti 25-vuotias. Kaikenlaisia ajatuksia pyörii takaraivossa, vaikka ei tässä ihmeempää ikäkriisiä olekaan. Onneksi huomenna on työpäivä, ja lauantainakin. Ei tarvitse edes vastata puhelimeen, jos joku nyt sattuisi erehtymään siihen soittamaan. En aio pitää kahvikestejä, matala profiili on toiminut parhaiten ennenkin.

Yllättäen olen viettänyt muutaman yön, ja välillä päivänkin, Greyn anatomiaa katsellen. Sain kolmannen tuotankokauden postista, enkä pysty lopettamaan sen katsomista, ennen kuin se taas loppuu kesken.

Viimepäivinä olen miettinyt, pitäisikö masennuslääkitystäni säätää vähän voimakkaammaksi. En enää ole ihan niin pihalla kuin aikaisemmin, välillä en edes koe olevani masentunut, mutta olen edelleen aloitekyvytön ja välinpitämätön, sekä ruokahaluton vs. suursyömäri.

Joskus on yksinkertaisesti vaikeaa niellä ruokaa, ja saankin ahtaa sitä väkisin sisääni, vaikka tuntuu, että se tulee kohta ulos kuitenkin. Kesken aterian iskee pahoinvointi, eikä enää voi syödä muruakaan. Tästä johtuen, olen tietenkin lipsunut ruokavaliostani, ja syön nyt lähes ainoastaan rasvaista ruokaa, suklaata tai eineksiä. Aamuisin taistelen kiltisti puuron kanssa.

Unettomuus on riistäytynyt hallinnasta myös, jos sama meininki jatkuu, täytyy ottaa kuuri oikeita unilääkkeitä, nukahtamislääkkeiden sijaan. Miksi siihen seuraavaan tiputukseen on vielä yksitoista päivää?

Pimeää, pimeää, pimeää!!!

2009-12-06T11:51:00.000+02:00

Ei varmaan tarvine mainita, että en ole pahemmin jaksanut kirjoitella menneellä viikolla. Aika on mennyt töissä, välttäen silmäpusseihin kompastumista.

Taannoinen Modiodal-kokeiluni ei oikein onnistunut. Lääke pahensi masennustani, joko estäen Efexorin toiminnan tai sitten jollain muulla tavalla, jota ei maallikko ymmärrä. Tuona muutamana päivänä tuntemani epätoivo oli jo ihan omaa luokkaansa, ja projektista toipumiseen on mennyt kauan. Nyt olen kuitenkin taas elävien kirjoissa, enkä enää toivo kansien sulkeutuvan. Fatiikki nyt sitten on mitä on, täytyy toivoa, että joskus vielä helpottaa senkin osalta.

Olen loputtoman väsynyt tähän pikkujoulukauteen, eiköhän pikkuhiljaa katsottaisi kevääseen jo! Pieni annos valoakaan ei olisi pahitteeksi. Jo maan jäätyminen on tehnyt maisemalle ihmeitä, vaikka ei kunnolla lunta olekaan. Alan ymmärtää miksi sitä mustaa joulua aina kirotaan.

Sosiaalinen puoli elämästäni on kutistunut entisestään. Äiti taisi soitella viikko sitten, ja olen ihan oikeasti yrittänyt soittaa takaisin, mutta en ole löytänyt aikaa siihen. En tajua miten kahdeksasta neljään työskentelevät onnistuvat pitämään elämänsä järjestyksessä. Tosin minä työskentelen neljästä kahteentoista, soittele siinä sitten jollekin kahden aikaan yöllä, kun on minun iltapäiväni.

Lääkkeitä ja lääkkeitä

2009-11-23T07:17:00.001+02:00

Lievää aamuheräilyä taas ilmassa. Mies nukkuu vielä tyytyväisenä, vaikka menee aamuksi töihin, ja minä keittelen täällä kahvia neljän tunnin yöunilla.

Aloitin eilen kaksi uutta lääkettä, mistä olen tainut jo etukäteen kirjoitellakin. Modiodal oli tosiaan aika virtaa antava kokemus. Siitä voi oikeasti olla hyötyäkin, kunhan vaikutus vähän tasaantuu. Kävin ystävän luona kahvilla ja innostuttiin siinä ratkomaan yhdessä ristikoita. Kotiin tultuani taisin täytellä niitä helppoja ainakin kolme. Keskittymiskykyni ei ole moiseen pystynyt aikoihin. Unohdin jopa katsoa telkkaria, kun innoissani sauhusin sana-arvoitusten parissa. Toisaalta haittavaikutukseksi voisi tässä vaiheessa laskea levottomuuden, joka tuntuu jatkuvan nyt aamulla, vaikka en ole vielä annostani ottanutkaan.

Toinen uusi troppi on nimeltään Circadin. Se on melatoniinia, jota olen käyttänyt aiemminkin, eri nimellä tosin. Vähän hämärtää tuo pakkausselosteen "lyhyt aikaiseen unettomuuteen", kun tämä unettomuus minulla tuntuu olevan ihan loppu iän ongelma. Lisäksi muistelisin, että aiemmin käyttämäni valmiste, olisi ollut paljon halvempi, vaikka tämän nimenomaan piti olla edullinen, kun ei kuulu KELA-korvattaviin, eikä näin ollen mene tuon kattomaksun alle. Täytynee palata näihin asioihin joulukuun osastopäivänä. Luulen, että tämä Circadin on syypää tämän aamuiseen, luonnottoman aikaiseen heräämiseeni.

Sain minä eilen jotain aikaiseksi jo ennen kuin otin vauhtia purkista. Operaatio "koirat kuntoon jouluksi" on alkanut. Sen tuloksena toisella on nyt selässään lähes kalju läikkä, ja toisen tukkakin on selästä vähän ohkaisempi. Operaatio jatkuu tänään, kunhan nuo vätykset tuolta heräilevät. Minä trimmausveitsineni, olen nyt tämän talouden pelätyin nainen, tästä päivästä jouluaattoon - tosin olen myös tämän talouden ainoa nainen, toivottavasti vähän pidempäänkin.

Unohdin kokonaan kirjoittaa alkuperäiseen mutta onneksi tätä voi muokata. Olen suunnitellut hankkivani koirille kuonopannat, hillitäkseni "liikenteessä" tapahtuvia raivonpuuskia. Jos teillä on kokemuksia moisista virityksistä, niin ottaisin mielelläni vastaan kommentteja.

Kaikenlaista

2009-11-21T18:50:00.000+02:00

Sikainfluenssarokote ei ollut kohdallani mikään helpoin juttu. Säryt ja yleinen voimattomuus veivät päiväksi sairauslomalle. Eilisen päivän olin jo töissä, vaikka flunssaoireet jatkuvatkin. Tänään sain ylimääräisen vapaan, ilmeisesti säälistä.

Eilen olin töissä melko massiivisissa pikkujouluissa. Tuli kannettua satakunta lautasta ja roudattua tavaraa muutenkin paikasta toiseen. Työvuoro venyi kymmentuntiseksi ja nyt on lihakset sen oloiset, että töitä on tehty.

Efexor taitaa tosissaan tehota. Mielialat ovat nyt hallinnassa ja jaksan hymyillä ja nauraa, vaikka olen kokoajan kuntooni nähden ylityöllistetty. Rehellisyyden nimissä, en tiedä kuinka kauan tätä jaksan. En halua illalla käydä nukkumaan, koska en halua aamulla herätä uuteen työvuoroon. Töissä sinänsä on ihan mukavaa, niin kauan, kun ei nenä vuoda ja paikkoja kolota. Jotenkin tässä on kuitenkin kaikki burn out-ainekset kasassa.

Uupumukseen voisi olla helpotusta tiedossa, jos jaksaisin mennä apteekkiin. Toistaiseksi aamupäiväunet ovat kuitenkin voittaneet lääkityksentarpeeni, ja olen jäänyt nukkumaan, kun olisin voinut hoitaa asioita. Eilen nukutti niin kovasti, että en jaksanut nousta katsomaan bussiaikatauluja ennenkuin kaikki bussit olivat menneet ja jouduin kävelemään töihin.

Suuntaan edelleen katseeni tulevaan Jouluun, niinkuin parin päivän vapaa toisi vastauksen tähän kaikkeen. Ainakin työtilanteen pitäisi helpottaa hetkeksi, tosin sitten alkaa taloudellinen kriisi. Kriisistä kriisiin, sitä tämä elämä tuntuu olevan.

Anoppi miehineen kävi taas kylässä, tällä kertaa mukanaan pieni villakoiranpentu. Pentu oli jo nyt, luovutusikäisenä, yllättävän paljon aikuisen villakoiran näköinen. Sitä on tottunut, että pennut ovat naamastaan pyöreitä ja pehmoisia mutta tällä oli jo suippo, aikuisen koiran kuono. Omat koiramme olivat tietysti hihnassa luunmurtumien välttämiseksi.

Greyn anatomiat ovat nyt lopussa, ja kolmannen tuotantokauden tilaaminen houkuttelee. Olen kuitenkin luvannut miehelle, että en sitä tee, ennen kuin rahatilanne selviää. Minulla on paha riippuvuussuhde tuohon taikalaatikkoon. Olen hieman raivoissani anopille, joka oli lainannut DVD-leffojani eteenpäin pojalleen - sille pienelle narkkarille. En tule saamaan niitä luultavasti ikinä takaisin. Olen nimenomaan nimeltä maininnut sen yhden henkilön jolle niitä ei saa lainata, ja näin siinä taas kävi. Kaiken lisäksi, mies tiesi tästä kokoajan, mutta salasi sen minulta, koska tiesi reaktioni. Hitto, että minä vihaan tuollaista - kaikin keinoin - konfliktien välttelyä.

Eiköhän tässä ollut taas tarpeeksi avautumista yhdelle illalle.

Kipuja siellä, kipuja täällä

2009-11-18T10:53:00.000+02:00

Otin itseäni taas niskasta ja jätin seuraavan tupakka-askin ostamatta. Se liman määrä, minkä tupruttelu keuhkoistani irrotti, olisi pelästyttänyt etanatkin. Nyt on taas helpompi hengittää, vaikka tupakkaa mieli tekeekin.

Muutaman päivän olen kärsinyt epämääräisistä hermosäryistä ympäri kroppaa. Viisaudenhampaita - joita ei enää ole - pakottaa, käsivarret ovat ikäänkuin palohaavoilla ja koipia juilii niin vietävästi. Kipu on tietysti niin vilkasliikkeistä, että sitä on mahdoton paikallistaa. Epäilen, että tämä johtuu Triptylin käytön lopettamisesta, ainakin ajoitus on kohdallaan. Olen joskus saanut vastaavan mutta kovemman reaktion jättäessäni Lyricat syömättä.

Kivusta viis, aion mennä tänään ottamaan sikainfluenssarokotuksen. Vaaditut kaksi viikkoa Tysabri-tiputuksesta on kulunut ja asia on pakko hoitaa alta pois, ennenkuin saan taas jonkin flunssapöpön, joka siirtää rokotusta entisestään. Jotenkin tiedän, että tulen piikistä kipeäksi, ellen suorilta kuole siihen. Illaksi pitäisi mennä töihin mutta otan riskin. Tällä kertaa olen lojaalimpi omalle terveydelleni.

TV:n katseluni lähentelee jo sairauttaa sinänsä. Olen parissa päivässä tuijottanut melkein parikymmentä jaksoa Greyn anatomiaa, jonka kaksi ensimmäistä tuotantokautta menin netistä tilaamaan. Loistavaa sarkasmia!

Okei, taivaalta sataa nyrkinkokoisia lumipalloja ja minun pitäisi lähteä pyörällä terveyskeskukselle.

Valoa tunnelin päässä

2009-11-15T20:07:00.000+02:00

Pari viimepäivää on ollut helpompi olo. Hermot menee edelleen ja olen jotenkin lamautunut mutta nyt tunnistan seasta myös positiivisia fiiliksiä, muuallakin kuin töissä. Tajuan taas rakastavani miestäni ja jaksan vähän enemmän pelata koirien kanssa. En liikoja edelleenkään, mutta hyviä hetkiä on enemmän. Kaiken kaikkiaan uskon, että tämä Efexor tulee minua auttamaan. Ainakin se on vaikuttanut jotenkin, se antaa uskoa toipumiseen.

Sorruin taas polttamaan tupakkaa. Uskottelen itselleni, että se on vain tämä yksi aski, kunnes paranen tai ihan mitä vaan, mikä antaa minulle oikeutuksen polttaa. En jaksa taistella sitä vastaan nyt.

Tänään ja huomenna olen vapailla, jotka aion viettää elokuvien parissa. Myöskään illan Big Brother-lähetystä ei pidä unohtaa - taas joutuu jännittämään.

Eläimellistä menoa ja menemättömyyttä

2009-11-12T01:02:00.000+02:00

Eilispäivän lievä lääkepöhnä on poissa. Paikalla on ahdistus, hikoilu ja pahoinvointi. Kissa hakkaa ikkunaa ja minä jahtaan sitä vesikupin kanssa, roiskien sille vettä niskaan, saadakseni ajettua sen hetkeksi toiseen huoneeseen jäähylle. Noin puolentunninvälein se palaa takaisin ja sama leikki alkaa alusta. Pinna on niin kireänä, että saan tosissani tehdä töitä, etten ala tuon pahemmin väkivaltaiseksi.

Odotan niin kovasti Joulua. Tänävuonna olen toivottavasti vapaalla. Pakko olisi saada vaihtelua tähän puurtamiseen. Viimeaikoina elämälläni ei ole ollut muuta sisältöä kuin työt, telkkari ja sairaala. Edes koiriin en ole jaksanut keskittyä kuin hyvin pienen tovin päivässä, silloin kun ne ovat itse hakeutuneet viereeni rapsutettaviksi - tai silloin, kun olen käynyt antamassa niille hyvänyönsuukot, niiden jo mentyä nukkumaan.

Kaipaan lenkkeilyn tuomaa mielihyvää - tai ylipäätään jotain mielihyvää. En vain yksinkertaisesti saa itseäni liikkeelle, ajatuskin ahdistaa. Kuka tuonne kylmään, märkään ja pimeään haluaisi?

Päivän suuri saavutukseni on ollut seuraavan matkapuhelinmallini valinta. Kyllä se on Nokian N97:n tuleva "miniversio". En olekaan käyttänyt Nokian kännykkää vuosiin, joten johan siinä on haastetta tuleviksi kuukausiksi. Tällä hetkellä tosin käytössä on ollut nostalginen 3310, kun jatkuvasti hajalla olevasta Sonystani vaihdetaan näppäinmattoa. Materialismi suo jotain lohtua, vaikka tili on jatkuvasti tyhjänä.

Juuri nyt en tiedä olenko koskaan ollut näin masentunut. Luultavasti aika on kuitenkin kullannut muistot, koska en ole kuitenkaan harkinnut tekeväni mitään radikaalia muutosta, maanpäällisen vaellukseni kestoon, tällä kertaa. En halua kuolla, haluan vain päästä taas liikkeelle. Olen tuijottanut neljä tuotantokautta putkeen, jo ainakin kerran nähtyjä Sopranoseja.

Huomenna pitäisi taas raahautua töihin väkisin. Jos pysähdyn silläkin saralla paikalleni, tiedän että sitten se on menoa. Jokin rutiini pitää elämässä olla, jos ei muuten, niin makuuhaavojen välttämiseksi.

Jos vaihdettaisi vain puolet renkaista

2009-11-11T02:33:00.001+02:00

Nukuttaa koko ajan ja voin pahoin. Minua paleltaa pirusti ja olen ns. kananlihalla. Edes telkkari ei nyt kiinnosta, mitä nyt jos sieltä tulisi tauottomasti Big Brother 2009. Se olisi riittävän aivotonta viihdettä tähän oloon. Haluaisin jo tilaamani elokuvat postista mutta ikävä kyllä, ne eivät ehdi näille vapaille.

Aamulla, matkalla työterveyteen, aloitin talven fillarionnettomuuskauden. Olin onneksi sen verran letkeässä kunnossa - kiitos noiden lääkkeiden - ettei mihinkään edes sattunut. Ensikuuhun pitäisi jaksaa odottaa myös nastarenkaita ja fillarin huoltoa. Miksei mikään voi tapahtua tässä kuussa? Vastaan itselleni: koska tilini on nollilla.

Tänään kävin viimein hakemassa naapurista kissankuljetuslaatikon ja varasin pojille kastraatioajan, senkin ensikuulle. Odotan sitä päivää kuin kuuta nousevaa, loppuisipahan tuo ikkuinoiden hakkaaminen.

Onneksi tämä persaukisen tilanteen ei tarvitse olla pysyvä ratkaisu, miehellä nimittäin on säästösuunnitelma: "Miksi ne molemmat kissat on leikattava juuri nyt?", "Tarviiko se pyörä nyt molempiin renkaisiin nastat?". Eihän sitä toista kissaa leikata tarvitsekaan. Ostetaan sille vaan nahkalippis - niiteillä - niin se voi jatkaa öisiä orgioitaan, hieman vastahakoisen petikaverinsa kanssa. Ja mitä niihin renkaisiin tulee, niin olisi mukavaa jos sillä pyörällä voisi polkea myös töistä kotiin, eli ylämäkeen, mitä ne nastat siellä takarenkaassa huomattavasti helpottavat.

Yleisesti ottaen olen ollut tänään paremmalla tuulella. Jaksoin jopa hetken olla sosiaalinen sitä kuljetuslaatikkoa noutaessani. Naapurissa asuva ystäväni oli aloittanut tupakkalakon, sitä jo vuosia suunnitelleena. Haaveilimme yhdessä savuisesta Shellin baarista, siitä legendaarisesta, jo muutamia tunteja, kolikoiden päällä hautuneesta huoltoasemakahvista ja ketjussa tupakoinnista. Oi niitä aikoja.

Lääkerulettia

2009-11-10T17:07:00.001+02:00

Tänään kaatoi flunssa viimein sänkyyn, eli toisin sanoen en viitsinyt lähteä töihin aivastelemaan. Heräsin aamulla kymmenen minuutin pärskimiskohtaukseen, ilmeisesti joku osa päästäni haluaa kovasti tyhjentyä.

Kun nyt en mennyt töihin, oli mielestäni hyvä päivä aloittaa lääkevaihto, eli Cipralexit pois ja Efexor tilalle. Reseptin kirjoittanut neurologi oli sitä mieltä, ettei Cipralexia tarvitse mitenkään pikkuhiljaa lopettaa, koska se menee niin pienellä annoksella. Tuolloin jäi häiritsemään se, että olin kuvitellut, ettei Cipralex annosta voi enää tuosta nostaa. Niinpä juttelin aamulla vielä asiasta oman neurologin kanssa, koska tälle päivälle oli soittoaika muutenkin. Oma neurologini oli ihmeissään moisista ohjeista ja käski minun ehdottomasti ensin vähentää ja sitten lopettaa. Puhelu poiki minulle myös suunnitelman modafiniilin käyttöönotosta, Triptylin lopettamisesta vähitellen ja melatoniinin uudelleen kokeilemisesta, Triptylin tilalle. Lääkepalettini on ollut sama jo vuosia. Joka kerran kun uusia oireita tulee tai vanhat vahvistuvat, lisätään uusia lääkkeitä. Vanhojen lääkkeiden vaikutuksesta ei enää tiedetä mitään, koska kenelläkään ei ole aikaa ajatella niitä. Tästä syystä olen onnellinen, että sieltä viimein karsitaan tehottomia alta pois.

Efexor ei tietenkään tehoa heti, vaan vaste syntyminen kestää kahdesta neljään viikkoa. Tänään on kuitenkin jo ollut parempi päivä, vaikka se johtuneekin vain lääkkeen "päähän käymisestä".

Luottamus, eli sen puute

2009-11-10T02:21:00.000+02:00

Luottamus on vaikea asia. Tässä taloudessa sillä tuntuu olevan niin monta ulottuvuutta. Mies valehtelee minulle vähän kaikesta, päästäkseen helpommalla. Vaikka tuomitsen valehtelun kaikkine muotoineen, täytyy sanoa että tässä kohden vähän ymmärrän. Minulle ei ole helppoa tulla sanomaan, ettei jokin onnistunut, koska poltan hermoni välittömästi.

Kun kyseessä on yli 250:n euron, kuukausittainen vajaus taloudessamme, loppuu ymmärrys ennen kuin alkaakaan. Meillä oli sovittu tietyt asiat, jotka hankimme ennen toisia asioita. Miehen tarpeet ajoivat tässä ohitse, kun onhan se ollut niin kiltistikin. Sovimme summan, jolla sitä perkeleen "rossipyörää" aletaan lyhentää ja se oli molemmille ihan okei. Nyt pari kuukautta olemme olleet todella vähissä varoissa ja vasta nyt tuo mulkku kehtaa kertoa minulle lisänneensä ylimääräisen satasen siihen lyhennyssummaan, testatakseen voimmeko koskaan ostaa uutta autoa.

Miten on mahdollista, ettei hänelle tullut mieleen keskustella siitä ensin minun kanssani, onhan meillä ns. yhteiset rahat ja sovimme kaikesta isommasta yhdessä. Minä en nyt tiedä enää palattaisiinko tässä askel taaksepäin, siihen, että olisi talousrahat ja omat rahat, tehkööt mies sitten testejään.

Jossain elämänsä varrella tuo kasvoi niin kieroon, etten tiedä onnistuuko siltä oikea parisuhde ollenkaan. Minun masennukseni on toki ollut viimeaikoina valtava taakka. Mutta kyllä minua siitä muistutetaankin säännöllisesti. Lääkkeitä ei saisi syödä mutta jotenkin sieltä sohvalta pitäisi päästä, eli justiinsa "ottamalla itseään niskasta". Eilen keskustellesamme mies pohti ääneen minun olleen onnellisempi silloin kun hän vielä joi. Kuin lapsi hän yhdistää kaksi asiaa täysin päättömästi. Tavallaan tuo pitää paikkansa, alkoihan masennusvaiheeni vähän sen jälkeen, kun mies lopetti juomisen. Mitään muuta yhdistävää tekijää niillä ei kuitenkaan ole. Vaikka ehkä sittenkin parantuisin tästä masennuksesta jos mies vetäisi kunnon kännit ja vaikka pätkisi turpiin illan päätteeksi, voi helvetti.

Enää yksi päivä tätä työviikkoa jäljellä. Ylihuomenna, kun on vapaata kokeilen tuota Efexoria (mikä ei kuitenkaan ole sitä itseään) ensimmäisen kerran. Huomenna lekuri soittelee minulle myös Modafiniili-kokeilusta. Ehkäpä jouluun mennessä olen taas ihminen joka kykenee keskustelemaan muutenkin kuin netissä.

Jos siellä vielä joku lueskelee, olisi kiva tähän väliin kuulla kommentti, ihan mistä vaan.

Purkaus, ilman kirosanoja tällä kertaa

2009-11-09T03:00:00.000+02:00

tapahtui tänään jotain hyvää sentään, lääkkeiden lisäkorvaus-lappu löytyi ja pääsen huomenna ostoksille. Sitten saakin kytätä sitä oikeaa aikaa, koska kokeilla.

Oli outoa olla töissä ja onnitella niitä kymmeniä isiä siellä, kun omista isistä kumpikaan ei saanut tekstiviestiä kummempaa. Papalle oli pakko laittaa terveiset äidin kautta, ei vaan kestänyt soittaa, kun ei ollut mitään hyvää sanottavaa.

Tänään otimme miehen kanssa yhteen niin, että se kerrankin joutui menemään nukkumaan, minun vielä pihistessä raivosta. Raivo itseasiassa oli niin kova, että ihan fyysisesti tärisin. Nyt kolmen rauhoittavan jälkeen, en jaksa edes ajatella. Ainakin tällanen pikkupöhnä helpottaa flunssaa.

Riita jäi vielä selvittämättä ja luottamus tiettyihin asioihin on mennyt. En tiedä miten nämä raha-asiat tullaan selvittämään tästä lähtien, mutta nyt se on nähty. Kun on sovittu, että pelataan yhteisillä rahoilla, oli tarkoitus, että olemme rehellisiä.

Hengitellään

2009-11-08T09:53:00.000+02:00

Mielialat ovat edelleen matalalla, eikä blogipäivitykset ole jaksaneet kiinnostaa. Koko viikko on mennyt flunssaa kyttäillessä, metodilla "kun vielä huomisesta selviän niin...". Ei aavistustakaan mikä maa ja mikä valuutta. Jos ei olisi isänpäivä, en tietäisi viikonpäivääkään.

Heräsin aamulla tuntia ennen kellon soittoa, ilmeisesti siihen, kun nukahtamislääkkeen vaikutus lakkasi. Tai sitten olin ohjelmoinut herätyksen päähäni jotenkin alitajuisesti. Kunhan tämä nyt ei olisi taas uusi - uusi ja uusi - masennusoire.

Vielä olisi kolme työvuoroa jäljellä, ennen seuraavaa vapaata. Tuo vapaa, jolloin en tee mitään, on tällä hetkellä ainoa asia joka pitää minut liikkeellä. Aivan kuin toipuisin flunssastakin kuin taikaiskusta, tuolla yhdellä vapaallani.

Keskiviikkoinen Tysabri-tiputukseni ei mennyt ihan putkeen. Tippakanyylia aseteltiin tällä kertaa vähän huolellisemmin, suoneen se taisi osua kahdeksannella yrityksellä. Kerrankin voin sanoa, ettei syy ollut hoitajassa, vaan huonoissa suonissa, koska minulla on ollut sama hoitaja lähes joka kerran, eikä ongelmia ole aiemmin ollut. Kädet on jokapuolelta mustelmilla, ja menisinkin ihan täydestä perheväkivaltatapauksena, nyt kun neulanreiät eivät enää näy.

Kun olin saanut Tysabri-satsini, ja taas kerran nukkunut koko päivän, verenpaineeni ilmeisesti romahtivat entisestään. Sain pussillisen jotain toista lääkettä ja yhdessä tuumin päätimme, että odottelen hieman kauemmin valvottavana.

Olin jo päättänyt ottaa sikainfluenssarokotteen heti kun mahdollista, Tysabrin takia vasta-aineidenmuodostamiskykyni on kuitenkin alentunut, ellei mitätön, joten rokotus kannattaakin hakea vasta parin viikon päästä. Miehelle sain todistuksen, jolla hän voi hakea rokotteen, minun sairastumismahdollisuuksieni karsimiseksi. Aivan kuin minun odotettaisiin linnoittautuvan tänne neljän seinän sisään, voihan se tartunta tulla muualtakin. Mies menee kuitenkin ottamaan rokotteen maanantaina, ellei se jänistä siitäkin.

Sain tohtorilta uuden masennuslääkkeen, nimeltä Efexor. Cipralexit menee siis vaihtoon, kunhan ehdin KELA:an hakemaan uuden todistuksen maksukaton täyttymisestä, ilmeisesti olen hävittänyt vanhan johonkin. Vähän pelottaa mitä muutos tuo tullessaan mutta ei tämä oikein näinkään pelaa. Lisäksi modafiniili-resepti on ihan tulloillaan, jos saisi vähän potkua jostain. Sen kanssa täytyy olla myös varovainen.

Syysmasennusta vai syksy ja masennusta

2009-10-29T00:26:00.000+02:00

Pitäisi tutkia vanhoja kirjoituksiani, nimenomaan masennuskausista, nähdäkseni toistuuko siellä jokin kaava. Nämä kaudet tuntuvat tulevan ja menevän riipumatta sen kummemin mistään. Saisinpa jostain ylimääräistä virtaa koota näistä jonkinlaisen kaavion. Ehkä sitä oppisi ennakoimaan, liittyykö tämä masennus nyt sitten mahdollisesti tähän vuodenaikaan. Jotenkin koen, että sana "syysmasennus" on turhan heppoinen käytettäväksi tässä yhteydessä.

Töissä ärsyynnyn pienistä asioista. Oikeastaan annan ärsyyntyneisyyteni tulla julki useammin kuin ennen. Monen asian kanssa olen oppinut olemaan hiljakseen, mutta nyt en jaksa edes yrittää. En tarkoituksella loukkaa ketään mutta saattaa siinä jokunen piikki lennellä, kun yritän tehdä tietyille tahoille selväksi, että toimintatapoja on kenties enemmän kuin yksi.

Asiakkaat ovat tässä hetkessä elämäni suola ja pippuri. Asiakkaiden kanssa jaksan, vaikka toiveet vähän eriskummallisempia olisivatkin. Eriasia sitten jos asiakas yrittää tahallaan ärsyttää, silloin olen jäätä.

Kotosalla mennään matalalentoa. Niin kuin eilen kirjoittelin, näkemyserot masennuksen laadusta ja sen hoidosta ovat melkoiset. Onneksi saan itse päättää omasta ruumiistani, tai pikemminkin mielestäni. Ensiviikolla on taas Tysabri-tiputus, jolloin ajattelin puhua tulevista mahdollisista lääkityksistä. Kirkasvalohoito kiinnostaa kovasti, vaikka sen suhteen hieman skeptinen olenkin, joten kokemuksia omaavat, laittakaahan kommenttia.

Jos nyt jotain positiivista haetaan, niin tänään on tupakkalakkoni 28. päivä. Vielä koskaan ei ole tehnyt tupakkaa mieli niinkuin tänään, kun nicorette-levy huusi tyhjyyttään jo vuoron puolessa välissä. Harkitsin tosissani pummaavani jostain savukkeen, mutta tulin onneksi järkiini. Nyt kotona leuat ovat jauhaneet tauotta.

Asennekysymys

2009-10-27T00:35:00.000+02:00

Elämäni pyörii taas sataprosenttisesti töiden ympärillä. Vain työssäollessani olen iloinen tai surullinen, vittuuntunut tai itsevarma. Kotona en tunne mitään. Ehkä siksi katson tuota telkkaria niin paljon, ettei tarvitsisi hoitaa näitä oikean elämän ihmissuhteita.

Olen nukkunut sohvalla jo kuukausia. En tiedä mikä siinä on niin vaikeaa siirtyä sänkyyn nukkumaan, etten vaan saa sitä tehdyksi. Ehkä pelkään sitä, etten sittenkään löydä enää mitään sisältäni, millä tämän suhteen pelastaisi.

Mitään negatiivistakaan ei ole tapahtunut. Miehellä menee hyvin nyt, kun se ei enää juo. Olen oikeasti iloinen hänen puolestaan. Toki hänkin voisi edes vilkaista tuonne sohvan uumeniin, että hengitänkö ylipäätään. Yhteiset keskustelumme nyt vain ovat olleet sellaista miehen paatosta, mitä en jaksa kauaa kuunnella hermostumatta.

Tänään otin asian puheeksi. Lähinnä halusin tietää onko mies edes huomannut mihin tämä on mennyt. Kerroin myös tästä tyhjyydestä, jonka tunnen. Kuulemma se on sen huomannut jo ennen minua. Vaikka olen uskotellut itselleni asioiden olevan paremmin, todellisuudessa olen taas uponnut siihen loputtomaan suohon, mikä minut säännöllisesti mukanaan vie. Mies ei tiedä miten minua auttaisi, ja totesikin, ettei me tätä loputtomiin jaksettaisi.

Ensin keskustelu pysyi ihan asiallisella linjalla. Mies kehotti minua hakeutumaan jonnekin juttelemaan. En helvetissä taas lähde siihen hyödyttömään "pura itseäsi sille mukavalle sairaanhoitajalle, joka ei osaa puhua kuin MS-taudista"-leikkiin. Kun sanoin pyytäväni taas tohtorilta jotain troppia, mies alkoi väittää vastaan, niistä kun ei aiemminkaan ole ollut sanottavaa hyötyä. Sitten tuli se perinteinen "pitäisi vaan ottaa itseään niskasta"-kommentti. Saatan oksentaa! Tämähän on siis taas vaan asennekysymys.

Ainakin nyt molemmat tiedetään taas missä mennään.

Pillerien pyöritystä

2009-10-23T12:45:00.000+03:00

Jaloiltani on vienyt uskomattoman kauan toipua tuosta maanantaisesta lihaskuntoryöpytyksestä, mistä kerroin aiemmin. Vielä eilenkään ei pystynyt menemään kyykkyyn irvistämättä. Olisihan tuo ehkä mennyt ohitse nopeammin, jos olisin jaksanut venytellä aktiivisemmin.

Eilen kaivoin laatikoiden perältä syömättä jääneet ravintolisät, mitkä aion nyt nauttia pois, ennenkuin vanhenevat. Osasta taisi jo päiväykset vähän huudellakin mutta mitä pienistä, ei kai siihen kuole. Aina toisinaan sitä innostuu ostamaan kaikenlaisia mömmöjä ja jaksaa niihin perehtyä. Ajan kanssa tuo purkkien pyörittely alkaa kuitenkin vituttaa, ja sitten ne jäävät syömättä. Nuo ravintolisät ovat olleet poikkeuksetta vielä niin isokokoisia, että eivät mahdu dosettiin, vaikka kuinka survoisi.

Purkkeja vielä pyörittelisinkin, mutta vihoviimeisiä ovat nuo "foliolevyihin" pakatut kapselit ja muut vastaavat. Jumankauta sitä jätettä vaan tulee. En ole mikään ympäristöaktivisti mutta minuakin sieppaa. Muuten ei juurikaan kiinnostaisi mutta lääkelaatikkoni on hieman huonossa kulmassa roskakoriin nähden, eli olen vaan niin laiska, etten jaksa avata sitä roskiskaappia. Muutamassa päivässä tyhjenee levyllinen tai kaksi, ja lisäksi sitten satunnaisemmat unilääke- ja särkylääkelevyt, sekä tietysti pakkausten pahviosat. Miettikääpä minkä näköinen lääkelaatikkoni on, jos en jaksa sitä kuukauteen siivota. Lääkelaatikkoni on ihan normaali keittiön vetolaatikko, mikä on niin täynnä lääkelevyjä, että osa putoaa sieltä takakautta, suoraan alempaan laatikkoon. Tästä johtuen, myös tuo alempi laatikko, on yleensä myös puolillaan lääkkeitäni.

Reidet hyytelönä

2009-10-22T01:20:00.000+03:00

Taisin huokaista liian pian helpotuksesta fatiikin suhteen. Tai ainakin onnistuin taas kerran piiskaamaan itsestäni turhat mehut liialla liikunnalla, liian pian.

Tänään on pää ollut taas hieman tukkeessa ja lihakset kipeät. Positiivista sinänsä, että lihakset ovat kipeät, eivät voimattomat. Eilisen päivää mentiin hyytelönä kyllä, mutta se nyt on minulle ihan normaalia, reisilihasten rasittuessa tavallista voimakkaammin. Juoksulenkin jälkeen tuli siis tehtyä ihan pienesti lihaskuntoa, mikä ei tietenkään ollut hyvä idea. Nyt se olisi kuitenkin aloitettu, eikä kukaan kuollut, joten ehkä motivoidun toistamiseenkin.

Eihän se fatiikki mihinkään noin vain katoa, pitäisihän minun se jo tietää. Siellä se odottaa väijyssä, kunnes teen seuraavan arviointivirheen, käydäkseen sitten kimppuuni. Olen miettinyt paljon lääkeasioitani ja mahdollista helpotusta tuohon fatiikkiin, mikäli siitä tulee liian hallitseva osa elämää. Eivätpä nuo markkinat ole paljonkaan muutamassa vuodessa muuttuneet (eli ei ole mitään markkinoita?). Modafiniilia kiinnostaisi kokeilla mutta en tiedä jaksanko lähteä siihenkään. Pitänee kysellä neurologilta vaihtoehdoista.

Katselen taas kaiket yöt Sopranosia DVD:ltä. Olen nähnyt nämä ensimmäiset jaksot ainakin kolmesti mutta silti tämä iskee vielä. Minulla on kaikki tuotantokaudet hyllyssä ja oikein odotan, että päästään niihin viimeisiin, mitä en ole nähnyt kuin kerran. Eihän sitä nyt voi keskeltä aloittaa pitkästä aikaa, eihän?

Taas tupakkalakossa, ja muuta turhanpäiväistä

2009-10-20T10:47:00.000+03:00

Tänään tunnen itseni taas normaaliksi, terveeksi ihmiseksi. On se hyvä, että sitä saa huijata itseään edes kerran kuukaudessa. Jokatapauksessa aion käydä tänään lenkillä, testaamassa miten juoksu kulkee. Tiedän jo etukäteen, että jalat ovat huomenna todella kipeät, joten olen entistä kiitollisempi tästä aamupäivästä, kun mihinkään ei pahemmin koske. Pitäisi malttaa ottaa rauhallisesti mutta en ota kuitenkaan.

En taida olla ihan hirveästi hehkuttanut tämänkertaista tupakkalakkoani, jota tulee tänään täyteen kaksikymmentä päivää, joten hoidetaanpa nyt sekin ikäänkuin "pois alta". Olen taas sisäistänyt sen, ettei tupakalla pidä mennä leikkimään ollenkaan, kuten olemme aiemmin huomanneet. Jotenkin olen sulkenut sen vaihtoehdon kokonaan pois mielestäni, vaikka ajoittain mieli tekisikin. Tupakan sijaan, olen nyt koukussa nikotiinipurkkaan ja microtabs:eihin. Muutun varsinaiseksi ihmishirviöksi, jos en saa korvausvalmisteitani ajoissa, kuten mies on joutunut huomaamaan. En jaksa stressata tuosta kuitenkaan, kaikki ajallaan.

Taloudessamme on käynnissä toinenkin elämäntapamuutos, viimeinkin (ainakin toivon niin). Mies on ollut ilman viinaa sitten edelliskerran, kun hänen toilailuistaan olen teille tilittänyt. Olen yllättynyt miten helposti se on sujunut, nyt kun viikonlopuissa on jotain muuta mitä odottaa. Enhän minä tietenkään tiedä onko se ollut helppoa vai vaikeaa, mutta toisaalta koska en tiedä, on syytä olettaa, että helppoa. Loogista eikö? Kunhan ei nyt vaan kävisi taas niin, että helpon alun jälkeen kompastutaan liikaan itsevarmuuteen. Nyt vaan toivotaan lumista talvea, että mies pääsee rinteeseen purkamaan paineitaan, pullon sijasta.

Olen palaamassa tähän blogimaailmaan ja syvennyn päivityksiinne vähän kerrallaan nyt, kun taas pää toimii. En ole pystynyt lukemaan viikkoihin, joten tavattavaa riittääkin muutamaksi yöksi.

Pallit tai henki

2009-10-18T12:57:00.000+03:00

Fatiikki on väistynyt ainakin hetkeksi. Kognitiiviset oireet katosivat paria päivää aikaisemmin, ja nyt tuntuu jo, että voisi jaksaa jopa lenkkeillä, vaikka en aiokaan. Mp3-soitin palasi lomilta eilen, kun yhtäkkiä alkoi tuntua siltä, että saattaisin kestää kuunnella pientä "meteliä".

Tänään on vapaapäivä ja kohta starttaa elokuvamaraton kotisohvalla. Ihan ensimmäisenä aion katsoa "korvikkeet", jonka olen vuosia sitten tuijottanut kymmeniä kertoja. Nyt piti hankkia suosikki omaan hyllyyn.

Eilen oli mukava yllätys odottamassa, kun aloitin työt. Olin saanut useammalta seurueelta positiivista palautetta, oikein kirjallisesti, edellisiltana. Jotain minä sitten teen hyvinkin.

Mies lähti taas hirveällä tohinalla johonkin hiekkamontulle ajelemaan, herättäen minut tietenkin siltä varalta, että haluaisin lähteä mukaan. En näe mitään järkeä siinä, että seisoisin jossain montun reunalla palelemassa, kuunnellen sitä helvetillistä pärinää. Mies selvästi pitää kurvailuaan katselemisen arvoisena, minä puolestani katson mieluummin useamman kerran nähtyä elokuvaa.

Alan olla päivä päivältä - tai oikeammin yö yöltä - vakuuttuneempi siitä, että vanhemman kissan kastraatio lähenee lähenemistään. Olen jo useampana yönä ollut valmis tekemään sen vaikka itse. Onneksi tuo on ääneltään melko hiljainen, saavatpa ainakin naapurit nukkua rauhassa. Itseäni kuitenkin vähän häiritsee, kun terrierin kokoinen kissa yrittää selvittää tiensä keittiön ikkunasta ulos, kaivamalla tunnelia lasin läpi. Yritys on hyvä - ja äänekäs - mutta eihän se tietenkään siinä onnistu. Se ajaa minut vielä hulluksi, enkä tällä hetkellä siedä koko elukkaa silmissäni.

Niinpä niin, fatiikki on poissa mutta pinna edelleen kireällä.

Voisinpa nukkua talviunta

2009-10-11T13:57:00.000+03:00

Työviikko takana ja kolme päivää vapaata. En ihan vielä usko itsekään, että selvisin hengissä. Itse työtehtävät sujuvat minulta edelleen, koska pohjalla on vahva rutiini. Olen edelleen hyvä työssäni, tiedän sen. Selvin merkki "pään väsymisestä" on kynä ja paperi, jonka käyttöön olen viimeaikoina joutunut turvautumaan useammin. Tutuille työkavereille se tietysti näkyy muustakin, enkä ole sitä salaillutkaan.

Jos työstä selviytyminen on vaikeaa, voin kertoa, että niin on kotielämästäkin. Mies puhuu ja raivoaa itsekseen, katkaisee ajatukseni surutta, kertoakseen omasta mielestään kiinnostavia juttuja ja on täydellisen kykenemätön käsittämään mitä käyn tällä hetkellä läpi. Tällä hetkellä olisi helpompaa olla yksin.

Öisin olen jo pystynyt katsomaan telkkaria ja kirjoittaminenkin on ehkä helpompaa kuin aikaisemmin. Voi olla, että tämä on korjattavissa lepäämällä. Toisaalta tarvitsen kuitenkin useamman vaaka-tasossa vietetyn hetken päivisin, vaikka en unta saisikaan.

Sosiaaliset tilanteet työn ulkopuolella ovat vaikeimpia. Viikon päästä olisi työn puolesta henkilökunnan saunailta, mutta en voi kuvitellakaan lähteväni. Olkoonkin kolme ilmaista ruokalajia, en lähde julkisesti nukkumaan istualtani.

Miehen vanhemmat ovat taas tulossa kylään, ihan näihin aikoihin, joten siinäpä haastetta tälle päivälle.

Ottaisko torkut vai ei?

2009-10-09T16:36:00.000+03:00

Kognitiivinen fatiikki on pelottavan läsnä ja hallitseva. Huomaan jaksavani keskittyä yhteen asiaan ehkä minuutin, ennen kuin ajatus alkaa harhailla. Tätä kirjoittaessani, en saa yhtä virkettä loppuun, ennen kuin täytyy "vetää henkeä" ja miettiä mitä olinkaan tekemässä. Samalla kuitenkin pikkuhiljaa tapahtuva, ajatusten ylöskirjoittaminen on ainut asia mitä oikeastaan pystyn tekemään.

Telkkaria ei oikein jaksa katsoa, kun pitäisi kokoajan kelata nauhaa edestakaisin, aivojeni pysähdyttyä toviksi miettimään miten päin olisivat. Lukeminen on täysin poissuljettu vaihtoehto, samasta syystä. Pystyn lukemaan lehdestä otsikot, mutta ajatuskin pienempään pränttiin syventymisestä, saa minut voimaan pahoin. Mp3-soittimeni on ollut hiljaa jo useita päiviä, samanlaisen inho-reaktion ansiosta. Tämä hieman huolestuttaa minua, koska yleensä se huutaa yötä päivää, mutta nyt poljen työmatkatkin mieluummin hiljaisuudessa.

Keskittymishäiriöni ei estä minua käymästä pinnallisia keskusteluja, joskus ne jopa helpottavat. Se kuuluisa "punainen lanka" katoaa, vasta kertoessani pidempää juttua. Numerot ja kirjaimet ovat yhtä puuroa, jonka hämmentäminen vie kohtuuttomasti energiaa ja usein puuro palaakin pohjaan.

Teen tyhmiä virheitä, joissa ei ole mitään järkeä ja tajuan sen itsekin (sehän tässä on kaikkein vittumaisinta). Älykkyyteni ei ole mihinkään hävinnyt, en vaan osaa käyttää sitä enää. Ylipäätään ajatteleminen väsyttää. Kotona unohdan laittaa kahviin porot ja sammutan tietokoneen, kun aion katsoa sähköpostini.

Olisin mieluiten kaiken aikaa yksin, koska silloin ei tarvitsisi häiriintyä siitä, kun toinen puhuu itsekseen. Joskus haluaisin viettää aikaa pimeässä komerossa, koska sellaisessa seisoskelu, lataa akkuja tuhat kertaa tehokkaammin kuin tässä tilassa nukkuminen. Nukkuminen on turhaa, koska kaikki se saavutettu energia palaa loppuun parissa tunnissa, jolloin olisi taas torkkujen tarve.